Ehkä se johtuu pelosta. Tai siitä, etten halua olla ilman Raksua. Ehkä pelkään, että hän hylkää miut, jos mie lähden viettämään iltaa johonkin muualle. Ja eipä miulla niin paljoa niitä kavereitakaan ole, että miulle jotain kutsuja satelisi. Ja sittenkin, vaikka kutsu tulee, mie mieluummin eristäydyn kotiin kuin lähden esittämään osallistuvaa johonkin tyttöjen iltaan. Vaikka joskus mie kyllä kaipaan illanviettoa kaveriporukoiden kanssa. Mutta haluaisin senkin tapahtuvan niin, että Raksu on siellä mukana. Siis näissä sekaillanvietoissa. Koska sitten miulla on ainakin joku tuki ja turva... Usein huomaan näissä kaveriporukoidenkin illanvietoissa eristäytyväni, hakevani yksinäisyyttä. Ahdistun toisten liian utelevista kysymyksistä.
Nyt varsinkin, kun vasen käteni on sitä mitä on. Ruma. Huomasin eilen töissä, että sitä tuijotetaan. Työkavereiden toimesta.
"Ei miulla ole mitään hätää, miehän pidän hauskaa!!"
Ja niin se poistuminen. Facebookista. Koska haluan paeta tätä maailmaa. Tätä yhteiskuntaa. ELÄMÄÄ. Katsotaan milloin se huomataan. Jos nyt huomataan ollenkaan. Palaan kukkaruukkuun.
3 kommenttia:
Voi kiitos! :) Tällä hetkellä tilanne onneksi näyttää ainakin vakaalta, ja taistelutahto ei onneksi ole hävinnyt mihinkään.
Tekisi varmasti sullekin ihan hyvää, että kävisit joskus ilman Raksua liikenteessä, edes silloin, kun hän on itsekin menossa... Olen huomannut, että ainakin omalla kohdalla se puhdistaa ajatuksia.
Toki on mukava viettää aikaa ihan kahdestaankin, mutta välillä pitää ottaa irti, myös viikonloppuisin...
Tsikku: hyvä, että taistelutahtoa riittää, se voi ratkaista aika paljon. Olen edelleen hengessä mukana!
Elli: kai sitä pitäisi. Mutta jotenkin tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta. Kun ei vain jotenkin osaa. Ja sitten vielä ne kaikki ne miun vainoharhaisuudet... Jotenkin tuntuu, etten mie ansaitse liikkua tuolla ulkona. Tuntuu paremmalta olla vain sisällä. Mutta ehkä minä joskus?
Lähetä kommentti