Freaking out

Mie sain kohtauksen töissä. Tulin asiakaspalveluun tuuraamaan työkaverin ruokatuntia (näin loma-aikaan mie tuurailen siinä joka päivä noi syömingit, kun muut asiakaspalvelijat on lomailemassa...) puoli kahdentoista maissa. Meinasin kilahtaa silloin jo siitä, että rouva sitten vain oli viereisessä huoneessa puhelimessa jauhamassa omia asioitaan jonkun kaverinsa kanssa. Vaikka olisi pitänyt istua siinä aspassa ja palvella asiakkaita. Vittu, eikö noita asioita voi hoitaa omalla ajalla?!? Sanoo ihminen joka bloggaa työajalla, mutta mie en teekään sitä silloin, kun on kiire tai kun on asiakkaita nenän edessä!!!


Menin sitten koneelle ja aloitin tuuraushukini heti, koska asiakkaita oli jonossa. Siis samalla, kun rouva vain jauhoi jauhamistaan yksityisasioistaan. Sitten älysi todeta, että ei maar, kai hänen täytyy tästä lähteä ruokatunnille. Noh, ilmoitti sitten vain siinä hetkessä miulle myös, että miun tarvitsee päivystää asiakkaita pidempäänkin, koska hänellä on työtapaaminen. Eikä tästä ollut viitsitty puhua aikaisemmin mitään. Mie totesin vain, että kai mie siinä voisin sinne yhteen asti olla. Vaikka olisihan noita omiakin töitä ollut...


Ja kun miullehan on tunnetusti äärimmäisen vaikeaa, kun asiat menee erilailla kun on ajatellut ja suunnitellut. Kun katoaa se oma kontrolli. Kun rutiinit menee vituiksi. Varsinkin noin lyhyellä varoitusajalla. Kun rouva oli painunut syömään ja asiakkaan kaikonneet maisemista, mie hajosin. TOTAALISESTI. Henkeä alkoi ahdistaa, tuli hiki (vaikka ilmastointi oli 17 asteessa ja miuta oli palellut sekunti aiemmin!!!) ja näkö sumeni kyynelistä. Tuntui, että mä pyörryn siihen paikkaan. Jonkin ajan kuluttua sain onneksi koottua itseni ja sain taas otteen työstä. Luojan kiitos asiakkaita ei silloin ollut näkemässä... Olisi voinut tulla hieman puhetta, kun mie suurinpiirtein hyperventiloin siellä. Meinasin alkaa jopa huutamaan välillä, että tulkaa nyt saatana joku auttamaan. Että mie kuolen tai jotain. 


Siinä meinasi tosiaan olla lopullinen romahdus lähellä. Ja mitä mie seuraavaksi ajattelin? Että palkitsisin itseni hakemalla kaupasta lisäälisäälisää mässyä ja syömällä itselleni taas sen fyysisen pahan olon, jos se vaikka poistaisi sen henkisen paskan miun sisältä. Työpäivää oli onneksi vielä useampi tunti jäljellä, joten helpotukseksi tulin vain kotiin ja söin kiltisti kaksi kasvispihviä, parsakaalia ja näkkäriä juustolla. Asiaan saattoi ihan hiukkasen vaikuttaa toki sekin asia, että kotimatka sujui oikein rattoisasti ukkoskuuron kanssa samaan aikaan ja olin ihan vain pikkaisen märkä kuin uitettu koira. Pesuaineet kun olisi aamusella älynnyt ottaa mukaan, niin olisi saanut ilmaiset pesut... 


Nyt ei onneksi ajatus lennä ahmimisessa. Maha on täynnä (mutta ei luojan kiitos ähkyssä, siitähän se varsinainen riemu repeäisi) hyvää ja terveellistä ruokaa ja töihommia ei tarvitse ajatella ennen kuin huomisaamuna. Joten eiköhän tämä tästä taas. Palaan kukkaruukkuun.