Kaipaus

Illalla sängyssä ahdistellessani sitä ylimääräistä näkkäripalaa vaikka kalorit olikin samalla tasolla kuin edellisinä päivinä tuli mieleeni kaipaus. Kaipaus miun solisluista. Miten kauniisti musta pehmeä kangas taittui niiden kohdalla ennen siirtymistä selän puolelle. Miten ne näkyivät myös olkapään päällä. Kaipaus siitä kommentista, mitä miuta 10 vuotta nuorempi kaveripoika (tuolloin ysiluokkalainen) totesi hieroessaan miun särkeviä hartioita.

"Siulla on hennoimmat hartiat, mitä hän on koskaan nähnyt."

"Ihan normaalit."

"Miumiu, ne on sirommat ja pienemmät kuin yhdelläkään meidän luokan tytöllä!"

Tahdon ne takaisin. Ne pikkutytön hartiat. Tahdon takaisin myös selkärankani, vaikka se välillä aiheuttikin ongelmia. Kun ei voinut nojata koviin tuolin selkänojiin. Sen helminauhan, joka juoksi pitkin selkääni. Sen litteääkin litteämmän vatsan. Sen tunteen, kun näyttää hyvältä missä vain vaatteessa. Ja kun kaikki mahtuu päälle. Sen tunteen, kun vaatteet hieman lököttää. Sen söpöyden...

Yksi mitä en kaipaa, on lantion luut. Ne on rumat. Ainakin miulla oli. Ja se aiheutti sen, ettei voinut nukkua mahallaan. Ja se antoi sen kamalan nälkiintyneen näköisen lookin, kun makaa selällään saunan lauteilla. Jos voisin antaa niiden olla piilossa? Mutta en mie varmaan koskaan siihen pääse. Mutta silti kaipaus on kova.

Kaikkea se yksi näkkäripala ja yksinäisyys voi saada aikaan. Meinasinhan lyödä kaiken läskiksi. Mutta pääni ajatteli miun olevan aamulla ylpeä. Ja niin olenkin. Vastustin kiusausta. Jäljelle jäi vain kaipaus... Palaan kukkaruukkuun.