Viimeinen päivä taas tätäkin kuuta...

Siis kertokaa miulle, mihin hittoon tämä aika häviää?!?!?! Tuntuu, että vasta oli joulu ja uusi vuosi, pääsiäinen ja vappu. Ja nyt on jo viimeinen päivä heinäkuuta. Aika valuu sormien välistä niin lujaa, ettei mistään saa kiinni eikä mitään ennätä tehdä. Vain pakolliset hommat. Ahdistun siis tästäkin. Tuntuu, että elämä vain juoksee pakoon miuta enkä mie pysy kyydissä. Ehkä ei ole tarkoituskaan?

Heräsin aamulla käsi märkien. Just sitähän mä toivoinkin. Ja sehän johtuu siitä ups-efektistä, joka sattui perjantai-iltana... Mutta koska saan jotain ihme kicksejä kivusta, en puhdistanut haavaa edelleenkään. Mitä sitten, vaikka on mätäkuu? Ei tuo nyt pahasti punoita tuosta ympäriltä. Ja rupihan siinä on, joten ei sitä kokonaan saa puhdistettua kuitenkaan. Yritin kyllä repiä rupea pois, mutta liian ohut on hän vielä siihen operaatioon. Eikä märkääkään enää tule, kun poistin edelliset pumpulipuikolla. Kyllä se siitä paranee...

Sain siis jonkin kohtauksen perjantaiyönä. Olin sitten nukahtanutkin sakset kädessä. Raksu oli nätisti nostanut sakset vain omalle yöpöydälleen. Aamulla silitteli vain haavaa ja totesi, että mie olen taas raapinut itteäni saksilla. Raapinutpa hyvinkin... Itsellä ei vain suuria muistikuvia ole koko tapahtumasta. Leikattuhan tuo kyllä on, näöstä päätelleen ainakin. Mua sattuu, kun tiedän, että Raksua sattuu, kun tällaista tapahtuu.

Se totesi miulle torstaina, kun totesin laihduttavani taas jotain miljoonannen kerran tämän pikku elämäni aikana, etten saisi laihduttaa. Kun olen kuulema ihana just näin. Mutta mitenkäs, kun miuta ahdistaa tässä omassa kropassa? Kun en itse ole tyytyväinen. Kun oksetan itseäni niin paljon, että leikkelen itsestäni paloja pois? Kun en halua katsoa peiliin, koska tiedän saavani raivokohtauksen? Koska miuta hävettää liikkua ulkona tämän valasvartalon kanssa? Eikö miun tunteilla ole mitään merkitystä? Ihanaahan se on, ettei miun ainakaan Raksun takia kannata laihduttaa, mutta silti. Kai mie saan itse päättää omasta vartalostani?

Olen taas sekaisin. Onneksi enää yhdeksän työpäivää tämä mukaan lukien. Sitten kahden viikon ansaittu loma. Ehkä saan ajatuksiani kasaan edes silloin. Ja niin, oksettaa myös ne jättimäiset lukit (?) meidän seinässä. Astetta rumempia yksilöitä ovat he. Tänäkin aamuna murhasin kaksi. Yöks. Palaan kukkaruukkuun.