Mihin se kesä meni?

Mie en ole koskaan ollut erityisen innostunut kamalasta helteestä koska hikoilen silloin kuin massiivinen sika. Mutta silti. Ylihuomenna on kesäkuu ja aamuisin lämpömittari näyttää kolmea astetta! Noh, sentään plussan puolella eikä pakkasella... Viime viikolla oltiin reilussa parissa kympissäkin, mutta nyt näyttää iskeneen joku toukokuinen jääkausi. Meille päin Suomenniemeä ainakin. Hyvä ettei lunta tule. Että vaikken hellettä toivokaan, niin voisi kuitenkin hiukkasen lämpimämpää olla!

Toisaalta, mitä pidempään on kylmää, sitä kauemmin minulla on aikaa piilotella käsiäni. Koska en vieläkään innostu ajatuksesta vetää päälleni vain t-paita tai toppi. Tiedän kerääväni katseita sen jälkeen ja varmasti saan monia ihmetteleviä kysymyksiä vastattavaksi. Kuinka sitten vakuuttaa kanssaihmiset siitä, ettei mikään ole vialla?!? Viime sunnuntainakin olisi tarennut (varsinkin sisätiloissa!) kesävaatteissa, mutta anopin luo mennessä vedin fleecetakin päälleni. Ei vain antanut pokka periksi näyttäytyä anopille ja Raksun siskolle koko komeudessani. Tuppaan vielä olemaan oikeinkin vaaleaihoinen kalpea, joten kirkuvan violetinpunaiset arvet oikein pomppaa esille ihostani.

Tiedän tiedän, itsepähän olen jälkeni aiheuttanut, joten turha märistä. Mutta siinä hetken huumassa tuskaisessa ahdistuksessa ei paljon tule ajateltua niitä jälkiseurauksia. Lohduttavana asiana toimii vain ja ainoastaan kipu. Ei siinä ennätä ajatella, että "mitenkäs mie sitten jäljistä selviän". Vuoden kuluttua arvet on onneksi jo vaalentuneet, mutta miten tämä kesä? Kai sitten pitää toivoa, että viileätä olisi tiedossa... Tai että ihmiset ei kiinnitäisi huomiota miuhun sitäkään vähää, mitä nykyisellään. Ei viitsisi meikkaillakaan niitä piiloon, kun senkin huomaa. Sitten se vasta kysymyksiä herättääkin =(.

Eilen jaksoin kuitenkin unohtaa (tai paremminkin ihan ajattelematta unohdin vain) kaiken paskan. Ravit siis veti taas ties kuin monen vuoden tauon jälkeen puoleensa. Koskaan mie en ole mikään suuri ravi-immeinen ollut, mutta silloin tällöin tulee käytyä. Ja kun oltiin kerran kutsuvieraita, niin mikäs siinä sitten sisätiloista töllistellä kauniita kopoja =). Muutoin olen kyllä hevostyttö, kun on tullut tuota ratsastuspuolta aikoinaan harrastettua vuosia ihan aktiivisesti. Ja kivaa oli. En totoillut, joten illan saldo oli plusmiinusnolla. Ihan kaikkia lähtöjä ei jaksettu katsella, kun alkoi väsy jo painamaan. Mutta tulipahan käytyä :D. Useammin pitäisi piipahdella, niin pysyisi hieman enemmän kartalla tuosta ravimaailmastakin. Tuleehan niitä raveja aina silloin tällöin töllöteltyä tv-vastaanottimen kautta, mutta harvemmin paikan päällä, missä tunnelma on huomattavasti parempi. Ehkä joskus kuninkuusraveihin jonnekin lähialueille?

Olipas taas ajatusoksennus. Taso (mikä vitun taso, kysynpähän vaan?!?) laskee kuin lehmän häntä. Mutta tällainen onnetonhan mie olen muutoinkin ;D. Nyt kuitenkin henkisestikin ihan hyvä fiilis. Kummasti nostaa tunnelmaa, kun tekee jotain muutakin kuin ahdistelee vain kotosalla. Toivottavasti lippu pysyy korkealla pidempäänkin! Palaan kukkaruukkuun.