Persona Non Grata

Elämäni aikana olen moneen otteeseen saanut huomata, ettei miusta niin kamalasti tykkäillä. Siis toki nämä miun muutamat kaverit, joita on ympärillä ja sukulaiset, muttei niin kovinkaan monet muut. Olen aina ollut jollain tapaa sorsittu, vaikken koko elämääni olekaan ollut kiusattu. Mutta sen huomaa. Ettei niin välitetä. Kovin helposti vieläpä. Miut on helppo sivuuttaa.

Näinhän miulle käy esimerkiksi päivittäin töissä. Jos mie koitan kertoa jotain juttua vaikka vieressä istuvalle työkaverille kahvi- tai ruokatunnilla, niin kovin äkkiä hän tarrautuu muiden kertomiin juttuihin eikä kuuntele mitään, mitä mie puhun. Tällaisessa tilanteessa miun rooli onkin sitten aina ollut vain taustalle vetäytyjän osa. Jään istumaan hiljaa paikallani enkä kiinnitä muiden jutteluun huomiota. Koska ei ketään näytä edes kiinnostavan, kuuntelenko mie. Niille riittää, kunhan mie kuulen kaikki hommat, joita miun pitää tehdä.

Tämä on jatkunut aina. Miun jutut on vissiin niin paskoja, ettei kukaan jaksa kuunnella. Vaikka sitä ihan samaa skeidaahan sitä kaikki muutkin tuolla jauhaa. Samoja juttuja päivästä toiseen. Kuinka on tehnytnähnytkuullut sitätätäjatuota. Ihan peruskauraa. En olekaan yrittänyt tyyliin naurattaa, vaan kertoa ihan jotain yleistä. Mutta ei tupata kun ei tykätä. Näin mie olen aina ajatellut. Mutta se sattuu. Sattuu niin helvetisti olla aina se seinäruusu, jota kukaan ei huomaa. Ei sillä, että mie olisin mikään suuri huomion kalastelija. Koska en todellakaan ole omalla turva-alueellani ollessani huomion keskipisteenä (ne esitelmät koulussa, ou mai kaad! Jotain tappavaa!). Mutta olisi silti ihan kiva, jos miutakin kuunneltaisi. Ja huomioitaisi jotenkin muutoinkin kuin vain sanelemalla työtehtäviä...

Aikaisemmista työpaikoista mie olen sentään saanut parikin kaveria, joiden kanssa olen pitänyt ja pidän edelleen yhteyttä työn ulkopuolella. Tässä työpaikassa ei ole yhtään sellaista ihmistä. Muut pitää työporukan kesken illanistujaisia, tupareita, kahvitteluita ymymym sosialisointia. Miuta ei ole koskaan kutsuttu mihinkään noista. Kuulee sitten vain jälkikäteen kuinka oli taas hauskaa koko työporukalla jossain Nightwishin keikalla/syömässä/ulkoilemassa/ihanmitävaan. Ei sillä, että mie välttämättä niihin aina osallistuisin, mutta joskus olisi kiva tulla edes kutsutuksi. Jos vaikka lähtisikin joku kerta mukaan. Olen ollut tässä työpaikassa jo kahdeksan kuukautta, mutta silti viikon täällä ollut harjoittelija on paremmin piireissä mukana kuin mie.

Mikä vittu miussa on vikana? En dissaa ketään (okei, joskus tulee jurputusta joistain työjutuista, kuten siitä, että miulle ujutetaan aina muidenkin hommat!!), olen väleissä kaikkien kanssa ja huomioin kaikki tasapuolisesti. Okei, osaan olla raivostuttava niin halutessani. Mutta mie nyt vain olen sellainen, että haluan herättää keskustelua eri asioista. Ei aina tarvitse todeta "se nyt vain menee niin", vaan joskus voisi ihan teoreettisella tasolla keskustella, että "entä jos". Ja kun huomaan, että joku provosoituu, provosoin hieman lisää. Sitä ei kaikki kukaan tietysti jaksa, mutta en mie koko aikaa sellainen ole. Ja sitäpaitsi samaahan ne muutkin harrastaa. Eri asioista tietysti, mutta jos kestää irvailla toiselle, niin pitäisi itsekin kestää samanlainen kohtelu.

En tiedä. Pää on taas sekaisin kuin Haminan kaupunki (onko se oikeasti sekaisin? Kuka tietää? Mie en ole koskaan käynyt...). Ahdistaa. Itkettää. Koko yö meni näitä miettiessä ja sekavia unia katsellessa. Että tähän vielä väsymys päälle. Mutta nyt venyyvanuu, joten menen pois. On vain hieman ajatuksia herättävää tällainen koko elämän ajan jatkunut kohtelu... Onneksi olkoon sille, joka jaksoi loppuun saakka =). Palaan kukkaruukkuun.