Muistoja menneisyydestä

Aika tarkalleen yksitoista vuotta sitten olin pääsemässä pois lukion tokalta. Jösses mie olen vanha!! Kamala, kun siitä on jo kauan! Olin luokkakavereiden kanssa kaupungilla. Jalassa välihousut farkkujen alla, poolopaita + collegehuppari farkkutakin alla ja haskat kädessä. Lämpömittari näytti viittätoista plussaa varjossa ja aurinko paistoi. Silti miuta paleli. Paino kiikkuikaakkui jossain 45-48 kilon paikkeilla.

Kaverit söi kesän ensimmäiset jäätelöt. Minä ajattelin vain sitä, kuinka monta kaloria mahdollisesti kuluttaisin kävelemällä edestakaisin pitkin kaupunkia ja vaatekauppoja. Haaveilin jo kotiin päästyäni lähteväni lenkille. Kaverit jäivät mussuttamaan nauttimaan jäätelöitään ja mie menin äitini työpaikalle. Sain tekstiviestin, jossa hyvin vittumaisesti tylysti ilmoitettiin, ettei miun seuraa enää kaivata. Koska mie olen outo, kun en herkuttele. Ja pukeudun paksuihin vaatekerroksiin. Koska olen niin laiha. En mennyt hakemaan todistusta seuraavana päivänä. En halunnut kohdata ihmisten ilkkuvia ilmeitä, kun kieltäytyisin jäätelöstä. Ne ei tajunneet, että mie olin oikeasti sairas. Juujuu, olen edelleen, mutta ei puhuta siitä nyt.

Seuraavana syksynä abivuosi odotti. Miulla ei oikeastaan ollut montakaan kaveria koulussa. Miuta hyljeksittiin melkein kaikkien taholta. Ja kaikista pahintahan oli, että kiloja oli tullut. Tunsin oloni valaaksi. (Nyt toki tajuan sen, että olin edelleen hoikka! Saisikin sen vartalon takaisin...) Olin ahdistunut, masentunut. Jäin sairaslomalle yhden jakson ajaksi, koska pää oli levitä. Oli paineita painosta, koulumenestyksestä, siitä mitä muut miusta ajattelee... En vain jaksanut enää. Nukuin enimmillään kolmisen tuntia yössä, kun olin ensin itkenyt aamun pikkutunneille saakka väsymystäni. Koskaan ei itsemurha ole ollut niin lähellä. Olisin ollut valmis ihan mihin vain. Kunhan olisin saanut sen tuskan pois itsestäni.

Ja mistä nämä ajatukset nyt yhtäkkiä tuli mieleen? Edessä koulujenloppumisviikonloppu. Siitä. Se herättää miussa ikäviä muistoja. Ja samalla toivon, ettei kenenkään toisen tarvitse kokea sitä samaa tuskaa, mitä mie olen joskus kokenut. Haluan, että muilla olisi paremmin. Koska hyljeksityksi tuleminen satuttaa. Joskus tulee mieleen, että on ihme tällä miun menneisyydellä, ettei miusta ole tullut kouluampujaa tms. Sovin profiiliin: koulukiusattu, hiljainen, kiltti... Mutta ehkä olen kuitenkin enemmän sellainen itseeni käpertyjä ja itseään vahingoittava tyyppi. Voi vain huokaista, että vaikka elämä tuntuu välillä ylitsepääsemättömän vaikealta, on se kuitenkin huomattavasti helpompaa kuin yksitoista vuotta sitten.

Ja nythän miulla on Raksu (ollut jo yli yhdeksän vuotta, mutta kuitenkin). Olen niin onnellinen hänestä. Kyllä mie vielä täältä nousen. Päivä päivältä tuntuu paremmalta =). Palaan kukkaruukkuun.