Viimeinen päivä taas tätäkin kuuta...

Siis kertokaa miulle, mihin hittoon tämä aika häviää?!?!?! Tuntuu, että vasta oli joulu ja uusi vuosi, pääsiäinen ja vappu. Ja nyt on jo viimeinen päivä heinäkuuta. Aika valuu sormien välistä niin lujaa, ettei mistään saa kiinni eikä mitään ennätä tehdä. Vain pakolliset hommat. Ahdistun siis tästäkin. Tuntuu, että elämä vain juoksee pakoon miuta enkä mie pysy kyydissä. Ehkä ei ole tarkoituskaan?

Heräsin aamulla käsi märkien. Just sitähän mä toivoinkin. Ja sehän johtuu siitä ups-efektistä, joka sattui perjantai-iltana... Mutta koska saan jotain ihme kicksejä kivusta, en puhdistanut haavaa edelleenkään. Mitä sitten, vaikka on mätäkuu? Ei tuo nyt pahasti punoita tuosta ympäriltä. Ja rupihan siinä on, joten ei sitä kokonaan saa puhdistettua kuitenkaan. Yritin kyllä repiä rupea pois, mutta liian ohut on hän vielä siihen operaatioon. Eikä märkääkään enää tule, kun poistin edelliset pumpulipuikolla. Kyllä se siitä paranee...

Sain siis jonkin kohtauksen perjantaiyönä. Olin sitten nukahtanutkin sakset kädessä. Raksu oli nätisti nostanut sakset vain omalle yöpöydälleen. Aamulla silitteli vain haavaa ja totesi, että mie olen taas raapinut itteäni saksilla. Raapinutpa hyvinkin... Itsellä ei vain suuria muistikuvia ole koko tapahtumasta. Leikattuhan tuo kyllä on, näöstä päätelleen ainakin. Mua sattuu, kun tiedän, että Raksua sattuu, kun tällaista tapahtuu.

Se totesi miulle torstaina, kun totesin laihduttavani taas jotain miljoonannen kerran tämän pikku elämäni aikana, etten saisi laihduttaa. Kun olen kuulema ihana just näin. Mutta mitenkäs, kun miuta ahdistaa tässä omassa kropassa? Kun en itse ole tyytyväinen. Kun oksetan itseäni niin paljon, että leikkelen itsestäni paloja pois? Kun en halua katsoa peiliin, koska tiedän saavani raivokohtauksen? Koska miuta hävettää liikkua ulkona tämän valasvartalon kanssa? Eikö miun tunteilla ole mitään merkitystä? Ihanaahan se on, ettei miun ainakaan Raksun takia kannata laihduttaa, mutta silti. Kai mie saan itse päättää omasta vartalostani?

Olen taas sekaisin. Onneksi enää yhdeksän työpäivää tämä mukaan lukien. Sitten kahden viikon ansaittu loma. Ehkä saan ajatuksiani kasaan edes silloin. Ja niin, oksettaa myös ne jättimäiset lukit (?) meidän seinässä. Astetta rumempia yksilöitä ovat he. Tänäkin aamuna murhasin kaksi. Yöks. Palaan kukkaruukkuun.

Rakkauspalkinto

Sallamari antoi miulle seuraavanlaista haastemuotoista palkintoa:

Ja säännöt ovat seuraavat:

1. The person nominated must share 11 facts about themselves.

2. The person nominated must answer the questions the tagger set for them.

3. The person nominated must choose 11 people to tag and create 11 questions for them to answer. Then they must go to their pages and let them know the were nominated! There are no tag backs!

11 (uutta ja vanhaa?) faktaa Miumiusta

1. Hikoilen helteellä kuin pienisuurijättimäinen sika.

2. Olen ehkä maailman itsepäisin ihminen.

3. Hämähäkit ovat oksettavia, varsinkin ne jättimäiset yksilöt, jotka kiipeilee meidän rivarin seinässä. Yök.

4. Käytän korkokenkiä ehkä kolme kertaa vuodessa.

5. Ahdistun jokaisesta vastoinkäymisestä megalomaanisesti.

6. Leikkasin vahingossa käteeni uuden kaunistuksen perjantai-iltana.

7. Olen oikeakätinen, mutta olen joskus haaveillut olevani vasenkätinen.

8. Työurani on työttömyysjaksot poisluettuina noin viiden vuoden mittainen.

9. En koskaan lakkaa kynsiäni.

10. Hiukseni ovat kuin vastasyntyneellä vauvalla - yhtä hennot siis.

11. Olen onnellinen vain Raksun seurassa.

Sallamarin esittämät kysymykset

1. Mikä oli lapsuuden lempi lelusi nimi?

Miten miusta tuntuu, ettei niillä ollut nimiä? Tai sitten ei vain ole mitään muistikuvaa... Kalle oli kyllä yhden suosikkinuken nimi, joten sanotaan nyt se.

2. Suosikkiesineesi?

Kirjat :D.

3. Kuunteletko radiota? Jos kyllä, niin mitä kanavaa?

SuomiPoppia pääsääntöisesti, Radio Rockkia silloin tällöin

4. Millaiset on lempikenkäsi?

Tasapohjaiset tossumallit.

5. Suosikkinäyttelijäsi?

Yleisesti pidän kotimaisista näyttelijöistä... Samuli Edelman on kyllä hyvä. Samoin Ria Kataja. Ketään en kuitenkaan jaksa uskollisesti fanittaa.

6. Uskotko elämään kuoleman jälkeen?

Uskon.

7. Montako lusikkaa omistat?

Reilu parikymmentä.

8. Miten päädyit bloggariksi?

Varmaan ihan vahingossa :D. Ajattelin, että voisin tänne purkaa ajatuksiani ja löytää samanhenkisiä ihmisiä sitä kautta.

9. Mikä on mieluisin kahvilasi iltapäiväkahvi/teehetkelle?

En käy kahviloissa. Koti ja kaverit on miun kahviloita.

10. Milloin viimeksi luistelit ja kenen kanssa?

Siitä on varmaan kolme vuotta! Raksun kanssa käytiin.

11. Milloin viimeksi nauroit niin, että vatsaan koski?

Eilen Raksun kanssa.

Ja sitten pitäisi ne omat 11 kysymystä keksiä... Hmm...

1. Mikä on villeintä, mitä olet tehnyt?

2. Mitkä kolme asiaa haluaisit vielä tehdä elämäsi aikana?

3. Miksi ihmiset kiusaavat toisiaan?

4. Kumpi on parempi, antaa ymmärtää vai ymmärtää antaa?
5. Teko, jota kadut yli kaiken?

6. Elämäsi kaunein tapahtuma?

7. Millaiset häät haluaisit? Vai haluatko ylipäätään?

8. Mikä saisi sinut syömään Pelkokertoimestakin tuttuja toukkia/hämähäkkejä/torakoita?

9. Mitä sanonta "Suosi suomalaista, potki pakolaista" sinussa herättää?

10. Mitä on erilaisuus?

11. Loppuviikon suunnitelmat?

Ja haastan seuraavat:

Kauris, Inkeri, Elli, Pulla, Nella, Salla, Bubble, Stina, tsikku, Saretska ja Hopeasoopeli.

Näin se on uusi viikko avattu taas täälläkin. Aika juoksee liian nopeaa, mie en pysy enää perässä. Palaan kukkaruukkuun.

Kaipaus

Illalla sängyssä ahdistellessani sitä ylimääräistä näkkäripalaa vaikka kalorit olikin samalla tasolla kuin edellisinä päivinä tuli mieleeni kaipaus. Kaipaus miun solisluista. Miten kauniisti musta pehmeä kangas taittui niiden kohdalla ennen siirtymistä selän puolelle. Miten ne näkyivät myös olkapään päällä. Kaipaus siitä kommentista, mitä miuta 10 vuotta nuorempi kaveripoika (tuolloin ysiluokkalainen) totesi hieroessaan miun särkeviä hartioita.

"Siulla on hennoimmat hartiat, mitä hän on koskaan nähnyt."

"Ihan normaalit."

"Miumiu, ne on sirommat ja pienemmät kuin yhdelläkään meidän luokan tytöllä!"

Tahdon ne takaisin. Ne pikkutytön hartiat. Tahdon takaisin myös selkärankani, vaikka se välillä aiheuttikin ongelmia. Kun ei voinut nojata koviin tuolin selkänojiin. Sen helminauhan, joka juoksi pitkin selkääni. Sen litteääkin litteämmän vatsan. Sen tunteen, kun näyttää hyvältä missä vain vaatteessa. Ja kun kaikki mahtuu päälle. Sen tunteen, kun vaatteet hieman lököttää. Sen söpöyden...

Yksi mitä en kaipaa, on lantion luut. Ne on rumat. Ainakin miulla oli. Ja se aiheutti sen, ettei voinut nukkua mahallaan. Ja se antoi sen kamalan nälkiintyneen näköisen lookin, kun makaa selällään saunan lauteilla. Jos voisin antaa niiden olla piilossa? Mutta en mie varmaan koskaan siihen pääse. Mutta silti kaipaus on kova.

Kaikkea se yksi näkkäripala ja yksinäisyys voi saada aikaan. Meinasinhan lyödä kaiken läskiksi. Mutta pääni ajatteli miun olevan aamulla ylpeä. Ja niin olenkin. Vastustin kiusausta. Jäljelle jäi vain kaipaus... Palaan kukkaruukkuun.

Syömisvammailua

Aloin enemmänkin miettimään tätä miun syömisvammailua. Osittainhan se, mitä mie syön/en syö johtuu siitä laihduttamisen himosta tarpeesta, mutta osa tulee ihan penskaiästä saakka. Koska miehän olen ihan vitun kranttu akka. Tai näin miulle ainakin on kerrottu... Vaikka syön mie monia ruokia, mitä muut ei. Ehkä kaikki myö ollaan omalla tavallamme kranttuja?!? Alla jotain outouksia miun ruokailuista.

Penskana miun suosikkiruoka taisi olla makaronilaatikko ja ahvenkeitto sekä mummon tekemät pottupuuro ja talkkuna. En silloin syönyt kanaa, en lohta, en kokolihaa. Kokoliha oli pannassa, koska se ei nielautunut (onko tuo sana?!?). Siis liha jäi vain pyörimään suuhun ja sitten sitä jauhettiin kuin jotakin purkkaa. Tarhassa miuta yritettiin pakkosyöttää, mutta tarhantäti ei tiennyt kenen kanssa oli tekemisissä. Jos se liha ei mene alas, niin se ei mene alas! Ja niin jäi tarhantäti kakkoseksi, kun mie pudottelin lihapalat pokkana lattialle. Kanasta ja lohesta en vain jostain syystä tykännyt. Sittemmin yläasteella opettelin syömään kanaa ja lohta. Kokolihaa opettelin syömään vasta parikymppisenä (!!!), muttei se edelleenkään ole miun suuri suosikki. Lihan pitää olla mureaa ja se menee alas vain lisukkeiden (lue: salaatti) kanssa hyvin pieninä paloina. Joulukinkkua en kuitenkaan syö. Se vain yksinkertaisesti on pahaa enkä KOSKAAN ole oppinut pitämään siitä. Todella hassua kuitenkin on, että rakastan mykyrokkaa, enkä mie ole edes savolainen :D.

Penskana rakastin hedelmistä eniten banaania ja viinirypäleitä. Söin niitä vielä jonkin verran lukiossa, mutta laihdutusvimman astuttua kuvioihin hylkäsin ne kaloripelossani. Banaani vaihtui omenoihin ja viinirypäleet greippeihin. Sama peli jatkuu edelleen, koska onhan noissa banskuissa ja rypäleissä liikaa kaloreita miun makuun. Kasvis/vihannes/juureslinja on oikeastaan aina ollut aika laaja ja sitä mie suosin nykyisinkin. Ihan vain silläkin, että niillä täyttää mahansa vähillä kaloreilla. Porkkanat, kurkut, lantut, nauriit ymymym on kunnon turvaruokaa. Samoin kuin mustikat ja puolukat. Ja ilman sokeria, koska sokerihan tekee marjoista liikaa kaloreita sisältäviä aivan liian imeliä.

Maitotuotteet miulla on aika heikoissa kantimissa. Tämä johtuu ihan siitä, ettei miun maha kestä maitoa. Joskus penskana eli noin 20 vuotta sitten miulla todettiin laktoosi-intoleranssi. Tällöin jäi maidon juonti totaalisesti, koska en voinut sietää Hyla-maidon imelää makua (nuoremmalle väelle tiedoksi, ettei silloin ollut tavalliselta maidolta maistuvaa laktoositonta maitojuomaa olemassakaan). Juustoa olen kyllä aina syönyt jonkin verran, koska yleensä en tykkää käyttää makkaraa leivällä kinkuista tai muista leikkeleistä nyt puhumattakaan. Vanhemmalla iällä olen alkanut miettiä, että ehkei tämä miun maidon sietämättömyys olekaan laktoosi-intoleranssia, koska käsittelemätöntä raakamaitoa miun maha kuitenkin kestää. Ja noita maitorahkoja, vaikkei ne laktoosittomia olekaan. Maitotuotteista miuhun uppoaa ainoastaan juusto ja rasvattomat maitorahkat, maito ihan vain kypsennettynä (riisipuuro, makaronilaatikko ym.). Laktoositonta maitoa en koskaan ole oppinut käyttämään, koska nykyisellään maidon hajukin saa miut jo kakomaan.

Kun Raksu on kotosalla, meillä tehdään ihan kunnon kotiruokaa (laatikoita, keittoja, patoja, uuni/savulohta). Itsekin syön sitä pääruokaa vähän ja yleensä kauhon salaattia tai muuta kevyttä siihen rinnalle, että saan kuitenkin mahani täyteen. Yleensä suosin kevyttuotteita ja muutoinkin kevyempiä ruokia. Ettei siitä vähästäkään määrästä mitään kamalia kalorimääriä kertyisi. Esim. kanan kanssa harvoin on riisiä tai perunaa, mieluummin salaattia. Nyt kun Raksu on reissuhommissa mie saan soveltaa häiriötäni ihan miten tykkään. En syö lihaa, kalaa tai kanaa, vaan tällekin viikolle ohjelmassa on ollut sitä kasvisgratiinia (vain 78 kcal/100g!) punajuurien kera sekä tänään ja huomenna juurespihvejä punajuurien kera. Ja koskaanhan mie en mitään välipaloja syö. Syön neljä kertaa päivässä ja that's it. Oikeastihan miulla on todella suppea ruokavalio, varsinkin yksin ollessa. Muutoinkin kangistun samoihin tuttuihin ja turvallisiin ruokiin enkä uskalla kokeilla uutta.

Ja sitten iskee ahmimiskohtaus. Tai krapulapäivä (siis tämä on ihan luvallista, koska mie en vain selviä rappiksesta ilman mässynmässynmässytystä, tällainen olen ollut aina). Tällöin menee kaikki paitsi miun inhokkiruoat. Pitsaalihistäraskiksiakarkkiasipsiäpopparia... Tällöin jopa leivän päälle menee voitamakkaraajuustoasuolakurkkua. Ja ruoan kaverina majoneesisalaatteja. Koska ahmiahan ei kannata hedelmillä?! Kun kerta aloitetaan, niin vedetään kirjaimellisesti läskiksi koko homma! Kai mie oikeasti laihtuisinkin, jos pystyisin pitämään noi ahmimiset kurissa. Koska noi rappispäivän ruokailut ei vielä oikeasti kaada mitään, kokemusta on. Mutta ahmimisputket ei tee kovin gutaa. Ei henkisesti eikä fyysisesti.

Nyt lähden ahmimaan töitä. Saa kysyä, jos herätti uteliaisuutta. Palaan kukkaruukkuun.

Ihana kamala energiavaje

Sen tunnistaa siitä, ettei aamulla meinaa jalat kantaa. Kun seisominen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ja siitä, kun pyöräileminen töihin tuntuu kuolemalta. Kun ei vain jaksa. Mie en tiedä, miten syödään oikein. Tai siis miten syödään silloin, kun laihdutetaan. Eilinen ruokavalio näytti seuraavalta:



Aamupala

1/2 annosta kaurapuuroa

1 kuppi kahvia

Lounas

1 Piltti (Aurinkoinen)

1 viipale varrasleipää ilman päällisiä

1 kuppi kahvia

Päivällinen

n. 325 g kasvisgratiinia

n. 100 g säilykepunajuuria

Iltapala

1 levy näkkileipää kevytjuustolla

n. 100 g vesimelonia

Määrät ovat arvioita, yläkanttiin heitettyjä sellaisia. Lisäksi olen vetänyt muutamat välikahvit tuossa vielä. Mutta niiden kaloreita nyt en muutoinkaan huomioi, kun mustana juon...

Yläkanttiin arvioitu kalorimäärä n. 1200 kcal.

Ja vaikka ruokaa meni nassuun noinkin paljon, tuntuu nyt aamulla aivan kamalan vetämättömältä. Siis aivan ihanalta, koska melkein tunnen kuinka rasva palaa. Mutta enemmän jos olisin suuhuni laittanut, olisin aivan varmasti ahdistunut ja alkanut ahmimaan. Varmaan näistä max. 500 kcal syövistä määrä tuntuu aivan hirveältä, mutta mie yritänkin tehdä tätä kuitenkin sillä terveellisemmällä tavalla. Koska tiedän, ettei siitä kituuttamisesta tulisi mitään muuta kuin itkua ja hampaiden kiristystä, koska se johtaisi välttämättä siihen järkyttävään ahmimiseen. Ja kaikkihan tietää mitä siitä seuraa...

Tänään on luvassa tuollainen samanlainen setti, mutta voihan olla, että huomisaamuna olo on sitten kahta ihanampi kauheampi. Miten yleensä laihduttavat syö? Mie olen harrastanut tätä syömisvammailua jo liian kauan, joten en enää osaa hahmottaa, mikä on normaalia syömistä, mikä vähäistä ja mikä sitten menee liiallisuuksiin. Tuolla määrällä (tai siis ennen tuota päivällistä) jaksoin sen minkä tällä olemattomalla kunnollani jaksoin zumbailla sen 20 minsaa. Ja liikkua töihin ja takaisin. Auttakaa miuta, kun en osaa!

Ai niin. Kävin keskustelua perjantai-iltana.

"Mitä siun kädelle on käyny?"

"Mie olen vähän raapinut sitä."

"Auts!"

Jotenkin en jaksa uskoa, että meni läpi. Tyyppi on kuitenkin vahna teiniviiltelijä. Nyt välttelen häntä, ettei tulisi jatkokeskustelua tuon asian tiimoilta. En jaksa keksiä niitä helvetin hyviä selityksiä vol. 5645428716571. Enkä jaksa alkaa selittää, miksi mie olen leikellyt (NIIN VITTU, LEIKELLYT, ENKÄ MITÄÄN VAATIMATTOMASTI VIILELLYT! Tiedoksi vain kaikille kauhisteleville, jotka eksyvät vain tähän tekstiin. Eikä moralisointia, kiitos. Omapahan on händyni.) käteni kauniiksi. Palaan kukkaruukkuun.

So far so good

Siis vittu. Työnteko häiritsee elämääni. No siis kerro jotain uutta, mutta vakavaltahan se kuulostaa, kun ei ennätä päivittää blogiaan töissä :D. Muutoin tämä päivä onkin sitten ollut vaihteeksi hyvä. Tosin Raksu lähti taas reissuamaan tuonne Savon maalle, mutta saan mie hänet kuitenkin jo torstaina taas kotiin. Vain kolme yötä ja päivää ja sit myö taas näemme!


Nyt kun olen taas ihan kotona näitä sinkkuiltoja viettämässä, niin ajattelin ottaa taas uuden asenteen tähän yksinäisyysosastoon. Kun täällä kotona sentään voi kuntoilla. Siis olisihan sitä porukoillakin voinut harrastaa, jos olisi muistanut ottaa kamat ja kuntopyörän ja Zumbat mukaan... Joten voitteko kuvitella, miten kaunis karmaiseva näky oli, kun mie tulin töistä ja laitoin ruppini liikkumaan. Latinalaisia rytmejä, kauniita naisia dvd:llä ja mie: kollareissa ja topissa (ei sentään Raksun vanha ja virttynyt t-paita, hitto, miehän edistyn!) hytkynrytkymässä läskeinenija kirkuvan punaisen naaman kanssa töllöttimen ääressä. 20 minuuttia tehokasta ja teknisesti täysin oikeaoppista epämääräisen näköistä, mutta irronneen hien ja sykkeen määrästä päätelleen suhteellisen tehokasta heilumista ja miulla on hyvä olo heti kun sain taas hengityksen kulkemaan.

Olin jopa kotitöissä ahkera: tiskikone on kohtsillään saanut miun ja Raksun sotkemat tiskit käsiteltyä, AEG Electrolux (tutummin myös pyykkikone) pyörittää täyttä (vittu 7 kilon kone ja miten se voi olla täynnä, vaikka vasta torstaina pyykkäsin!!!) rummullista omiaan ja mie valmistin itselleni herkullista kasvisgratiinia. Ja söinkin sitä. Totesin vain, ettei sitä kyllä toista kertaa tarvitse hankkia. Aikas... noh... irstaan makuista. Mutta meni se punajuurien kanssa. Taidan yrittää sitä vielä huomenissa syöpöstellä, mutta ans kattoo kuin muijan käy. Onneksi pakkaseen on ladattuna sekä kasvis- että juurespihvejä. Ja niitä punajuuria löytyy iso purkillinen. Luonnollisestikin säilöttyjä, mie olen aivan liian laiska mihinkään muuhun.

Eli tänään siis hyvä päivä ainakin tähän mennessä. Kello toki on vasta puoli viisi, joten vaikka mitä ennättää vielä tapahtua. Iltapalalle olen kuitenkin varannut vesimelonia ja näkkileipää juustolla. Toivottavasti pysyttelen kuosissa enkä sorru sulattelemaan nakkeja pakastimesta ja mättämään niitä makaronin kanssa. Mikä lie perverssi mielihalu tuokin... Joka tapauksessa helppo olla juuri nyt :D. Palaan kukkaruukkuun.

Torstai-huomenta

Ei sitten ihan putkeen mennyt tuo eilinen ilta. Söin iltapalaksi vielä riisipiirakoita ja hiukkasen jäätelöä. En kuitenkaan ahminut! Iso asia miulle, vaikka mässyä söinkin. Ehkä mie jossain vaiheessa saan tämän tilanteeni normalisoitumaan? Laihtumaan en kyllä eilisen perusteella pääse, mutta miulle tuntuu olevan jo iso edistysaskel tuo ahmimatta oleminenkin. Antoi taas uskoa itseen, kun pystyi syömään jäätelöä (jota ei kyllä kroppa kaipaisi näiden ihrakerrosten päälle enää ollenkaan) jatkamatta sen suuremmille urille.

Raksun saan tänään kotiin. Vielä pitäisi töiden jälkeen mennä porukoille lotraamaan kukille vettä ja odotella samalla, että Raksu tulee hakemaan miut ja miun kamat. Suunnittelin eilen, että jos olisi siivoillut tänään. Mutta kun kaupassakin varmaan pitäisi käydä. Ja kun ei taas yhtään tiedä, mihin aikaan herra kotiutuu sieltä reissunpäältä. Vedän varmaan kilarit kohta tästäkin, kun välttämättä kaikkea ei ennätä yhdelle iltaa. Jotenkin kokisin sen siivouksen astetta tärkeämpänä asiana, koska viime viikonloppunakin jäi kaikki siivoukset tekemättä. Saisi imuroitua, luututtua ja pestyä vessan. Ei sitten tarvitsisi viikonloppua siihen kuluttaa. Ainoa ongelma on vain se, ettei vessaa voi pestä ennen kaupassa käyntiä :D. Luonnollisesti pesuaineet on lopussa... Mur.

Saan varmaankin hommat hoidettua jotenkin. Jos Raksu kotiutuu ajoissa, ennätän sekä kaupassa käynnin että siivouksen. Jos vain jaksan. Koska mie olen sen verran friikki näissäkin asioissa. Itse miun täytyy olla kaupassa mukana, että sieltä varmasti tulee oikeat tuotteet. Ja siivous pitää suorittaa miun rutiinien mukaan. Ensin imuroidaan eteinen ja tuulikaappi, sitten olohuone, makkarit (siinäkin tarkka järjestys kumpi hoidellaan ensin), vessa, keittiö ja kodinhoitohuone. Imuroinnin aikana annan Raksun suorittaa kämpän yleistä järjestelyä ja pölyjen pyyhintää (siis asia, jota mie siivouksessa vihan yli kaiken, joten tämä on hyvä delegoida muille). Sitten mie luutuan ja pesen vessan. Ja vessan pesu se vasta tarkkaa onkin! Tietyllä rätillä tietyt paikat. Ja aineilla. Parempi kun tekee itse, niin ei tule sanomista...

Onhan tietysti päivä huomennakin ja töiden jälkeen ennättää siivota. Meillä ei niin suuri kämppä ole, että siinä montaa tuntia menisi. Tavallisesti tuollainen siivous ottaa maksimissaan puolitoista tuntia, joten ehkä mie voin suosiolla jättää sen huomiselle? Tietysti pitäisi varmaan taas pestä sauna (ainakin lattia) ja suihku, mutta voiko sen jättää ensi viikonlopulle? Koska muutoin mie taas ressaan näistä asioista enemmän kuin tarpeeksi. Mutta illallahan tuon näkee, mitä sitä oikein ennättää.

Iloinen joka tapauksessa olen siitä, että on jo torstai ja Raksu tulee kotiin. Ei tarvitse yksin kulutella aikaa ja miettiä kaikenmoisia ajatuksia tunti tolkulla. Jää taas ajatukset siitä ahmimisestakin pois. Ja koska nyt olen tehnyt sen periaatepäätöksen, että vaikka joskus sattuisi joku herkku suuhun eksymään (mikä ei todellakaan ole suotavaa, jos joskus meinaa päästä siihen kutistuneempaan olomuotoon), en aio jatkaa ahmimalla. Näin ollen voisi ajatella, että pikkuhiljaa mieluummin kuitenkin uskomattoman nopeasti noi läskit alkaa lähtemään. Koska sitä kohti tässä on pyrittävä. En tunne tätä valasmallin vartaloa omakseni. Mie olen jotain ihan muuta. Olen joskus ollutkin. Ja olisin varmaan vieläkin, jos en joskus olisi alkanut hölmöilemään.

Palaan kukkaruukkuun.

Freaking out

Mie sain kohtauksen töissä. Tulin asiakaspalveluun tuuraamaan työkaverin ruokatuntia (näin loma-aikaan mie tuurailen siinä joka päivä noi syömingit, kun muut asiakaspalvelijat on lomailemassa...) puoli kahdentoista maissa. Meinasin kilahtaa silloin jo siitä, että rouva sitten vain oli viereisessä huoneessa puhelimessa jauhamassa omia asioitaan jonkun kaverinsa kanssa. Vaikka olisi pitänyt istua siinä aspassa ja palvella asiakkaita. Vittu, eikö noita asioita voi hoitaa omalla ajalla?!? Sanoo ihminen joka bloggaa työajalla, mutta mie en teekään sitä silloin, kun on kiire tai kun on asiakkaita nenän edessä!!!


Menin sitten koneelle ja aloitin tuuraushukini heti, koska asiakkaita oli jonossa. Siis samalla, kun rouva vain jauhoi jauhamistaan yksityisasioistaan. Sitten älysi todeta, että ei maar, kai hänen täytyy tästä lähteä ruokatunnille. Noh, ilmoitti sitten vain siinä hetkessä miulle myös, että miun tarvitsee päivystää asiakkaita pidempäänkin, koska hänellä on työtapaaminen. Eikä tästä ollut viitsitty puhua aikaisemmin mitään. Mie totesin vain, että kai mie siinä voisin sinne yhteen asti olla. Vaikka olisihan noita omiakin töitä ollut...


Ja kun miullehan on tunnetusti äärimmäisen vaikeaa, kun asiat menee erilailla kun on ajatellut ja suunnitellut. Kun katoaa se oma kontrolli. Kun rutiinit menee vituiksi. Varsinkin noin lyhyellä varoitusajalla. Kun rouva oli painunut syömään ja asiakkaan kaikonneet maisemista, mie hajosin. TOTAALISESTI. Henkeä alkoi ahdistaa, tuli hiki (vaikka ilmastointi oli 17 asteessa ja miuta oli palellut sekunti aiemmin!!!) ja näkö sumeni kyynelistä. Tuntui, että mä pyörryn siihen paikkaan. Jonkin ajan kuluttua sain onneksi koottua itseni ja sain taas otteen työstä. Luojan kiitos asiakkaita ei silloin ollut näkemässä... Olisi voinut tulla hieman puhetta, kun mie suurinpiirtein hyperventiloin siellä. Meinasin alkaa jopa huutamaan välillä, että tulkaa nyt saatana joku auttamaan. Että mie kuolen tai jotain. 


Siinä meinasi tosiaan olla lopullinen romahdus lähellä. Ja mitä mie seuraavaksi ajattelin? Että palkitsisin itseni hakemalla kaupasta lisäälisäälisää mässyä ja syömällä itselleni taas sen fyysisen pahan olon, jos se vaikka poistaisi sen henkisen paskan miun sisältä. Työpäivää oli onneksi vielä useampi tunti jäljellä, joten helpotukseksi tulin vain kotiin ja söin kiltisti kaksi kasvispihviä, parsakaalia ja näkkäriä juustolla. Asiaan saattoi ihan hiukkasen vaikuttaa toki sekin asia, että kotimatka sujui oikein rattoisasti ukkoskuuron kanssa samaan aikaan ja olin ihan vain pikkaisen märkä kuin uitettu koira. Pesuaineet kun olisi aamusella älynnyt ottaa mukaan, niin olisi saanut ilmaiset pesut... 


Nyt ei onneksi ajatus lennä ahmimisessa. Maha on täynnä (mutta ei luojan kiitos ähkyssä, siitähän se varsinainen riemu repeäisi) hyvää ja terveellistä ruokaa ja töihommia ei tarvitse ajatella ennen kuin huomisaamuna. Joten eiköhän tämä tästä taas. Palaan kukkaruukkuun.

Maha

Se inhottava otus keskivartalossani. Se huutaa ruokaa. Sillä on nälkä. Ei helpota, vaikka juo vettä, joten kyseessä on todellinen nälkä. Vaikka olen jo odottanut ja odottanut. Kello on vasta vaille kymmenen ja miulla on NÄLKÄ. Suuri sellainen. Haluan ahmia. Täyttää tämän kaiken tyhjyyden kaikella turhalla paskalla. Niin ettei miun tarvitse ajatella mitään muuta. Ettei miun tarvitse kuulla omia ajatuksiani. Että voin hukkua täyden vatsan sumentamiin ajatuksiin ja kipuun. Siihen ihanaan kipuun, joka saa vatsani räjähtämään tuskasta. Silloin ei ainakaan tunne henkistä kipua.

Kuten nyt. Sattuu niin saatanasti. Kuin piikki lihassa, puukko sydämessä. Ajatuksissa vain ruokaaruokaaruokaa. Laatikoita, majoneesisalaatteja, makkaraa, juustoja, pullaa, rahkaa, mitä vain. Kunhan se ajaa pois kaiken miun ajatuksista. Niin ettei tarvitse ajatella mitään. Että voi vain olla. Tuijottaa tyhjäpäisenä television ruutua. Ei haittaa, vaikkei sieltäkään tule mitään. Kunhan voi vain unohtaa. Elämän. Itsensä. Sen, että on pilannut elämänsä. Ja sen ajatuksen, ettei menneisyyttä saa takaisin. Etten saa itseäni takaisin.

Ei kukaan muu kuin mie itse ole saanut tätä kaikkea paskaa aikaan. Itse pilasin normaalin iloisen elämäni. Valitsin kaiken paskan ja aloin ruokkimaan sitä. Uppoamaan syvemmälle sen syövereihin. Hukkumalla. Kunnes nyt ollessani ehkä liian syvällä miun tuntuu olevan mahdotonta kääntää kurssia. Kun nyt sitä eniten haluaisin ja tarvitsisin. Miksi todellisuuteen herää aina liian myöhään? Miksi en voinut kymmenen vuotta sitten tajuta lopettaa? Miksi miusta tuli tällainen? Mikä ajoi miut hulluuteen? Ja ehkä se tärkein miksi... Miksi mie en hakeudu hoitoon? Koska tuntuu, etten enää selviä tästä yksin.

Mie tarvitsen paussin tästä elämästä. Tästä arkisesta oravanpyörästä. Omasta itsestäni. Työstä ja näistä samoista naamoista täällä miun ympärillä. En ehkä kuitenkaan tästä blogista. En Raksusta missään nimessä. Otan lisää vettä, ehkä se lopultakin auttaa. Kuivaa leipää ja pilttiä kuitenkin jo yhdeltätoista... Palaan kukkaruukkuun.

Mie haluaisin...

... kertoa teille kuinka seesteisenä ja varmana itsestäni heräsin tänä aamuna. Joudun kuitenkin kertomaan, että olo oli kaikkea muuta kun seesteinen ja varma, kun ne perkeleen varikset sai miut ylös ennen kellon soittoa. On edelleen öklö olo, yö on nukuttu todella huonosti pienissä pätkissä ja mie en ole yhtään varma mistään.

... olla varma, että mie onnistun tässä tällä kertaa. Koska jotenkin tuntuu, että tämä on miun viimeinen vaihtoehto, mikäli aion muuttaa elämääni. Olen jostain syystä aivan varma siitä, että mie menen jo jatkoajalla. Ehkä mie olen vihdoin ja viimein herännyt siihen tosiseikkaan, ettei tämän ikäisen akan kroppa enää kestä tällaista pelleilyä!

... voittaa siinä lotossa ja jäädä pois töistä. Ja ensimmäistä kertaa mie en haaveile tästä sen takia, että mie voisin kuluttaa osan aikaani ahmimiseen. Vaan siitä syystä, että miulla olisi todellakin paljon enemmän aikaa itselleni. Että mie joskus saisin tämän pääni selviteltyä ja kuntoon. Ja että mie ennättäisin hoitaa itseäni muutoinkin kuin henkisesti. Koska jotenkin näin työläisenä kaikki vapaa-aika vain valuu pois enkä mie kerkee kunnolla paneutua liikuntaan. Haluaisin olla vapaampi harrastamaan.

... olla parempi ihminen. Tiedän vain, että parempi on sellainen toisenlainen. Sellainen onnellinen. Helpompi. Sellainen, joka ei kiihdy nollasta sataa (mieluitenkin kuitenkin noin kolmeen miljoonaan kun miusta puhutaan) alle puolen sekunnin. Sellainen sosiaalinen. Joka haluaa viettää paljon aikaa kavereiden kanssa, uskaltaa lähteä yksin kaupungille shoppailemaan, on iloinen. Aidosti iloinen.

Ehkä mie vielä onnistun asennemuutoksella toteuttamaan suurimman osan näistä. Mutta ainakin miulla on haaveita. Ja ehkä eilisen myötä myös sitä asennetta parempaa päin. Palaan kukkaruukkuun.

Valas rantautui kotikaupunkiini

Mutta sehän olen mie :D. Yksi mikrotettava kaupan lättänäpitsa, neljä riisipiirakkaa, puolikas litra jäätelöä ja yksi täytetty Rainbowin salamileipä. Örgh. Miuta oksettaa. Maha on räjähdyspisteessä. Mutta silti olen päättänyt olla oksentamatta. Se avaisi teitä vain pahempiin ongelmiin. Ja niitä mie en enää tämän sekavan pään lisäksi kaipaa. Tässäkin on jo tarpeeksi kestämistä. Ilmeisesti tunsin sitten oloni niin yksinäiseksi, että ajattelin syödä itseni täysinäiseksi.  Vitut siitä yksinäisyydestä, päätin jo töissä "herkuttelevani" tänään. Ja nyt sitten voisi vetää itsensä kiikkuun. Mutta ehkä en kuitenkaan. Mitäpä se sitten loppupeleissä auttaisi? Paljonkin. 


Jospa sain itselleni nyt sen verran pahan morkkiksen ja fyysisen pahan olon (jäätelö tekee sen miulle aina, tuppaa olemaan aivan liian imelää...). Ettei sitten heti huomenna milloinkaan tarvitsisi toteuttaa itseään tällä tavalla. Ehkä myös asian tunnustaminen heti tänne auttaa jonkin verran. Tiedättepähän nyt, että mie olen totaalinen luuseri. Niin kuin ette sitä muka aikaisemmin olisi tienneet... Mutta kuitenkin. Haluan olla parempi tästä hetkestä alkaen.


Mitä se parempi sitten on... Varmaan miun täytyy kehittää tuota itsekuria parempaan suuntaan. Koska mie ainakin ennen olen osannut olla syömättä, oli nälkä tai ruoan himo sitten kuinka suuri tahansa. Yritän tehdä tätä tervein keinoin, mutta tuntuu, ettei sillä tavoin tapahdu mitään. Sitten löydän aina itseni suorittamasta tätä samaa kaavaa: olen nälissäni -> ajattelen, että saan syödä tänään hiukan enemmän -> ahdistun -> syön hiukan enemmän -> ahdistun -> ajattelen, että antaa mennä vain ja vedän kitusiini puolet maapallon ruokavarannoista. Koska mielessäni pyörii vain, ettei yksi päivä mitään merkkaa. Ja että aloitan alusta sitten seuraavana päivänä. Tuosta kaavasta pitää päästä pois. 

Ja siitä kaavasta aion irtautua NYT. Päätin, etten aloita huomenna. Vaan aloitan heti. NYT. Vaikka muutama tunti tästä illasta on jo menetetty, ei se tarkoita sitä, että miun kannattaisi vetää myös loppuilta mässyä naamaan. Vaan aloitan nyt. Ainakaan tämä ei heti kaadu nälkään ;D. Ja päätän myös sen, että en ala kompensoimaan heti ensimmäiseksi aamulla. Vaan syön sen aamupuuron aivan normaalisti. Koska se ei miuta lihota. On vain pikemminkin terveellistä syödä kaurapuuroa säännöllisesti. 


Miun varsinkin. Ja pitäisi muutoinkin alkaa syödä terveellisesti... Ja säännöllisesti. Koska ei tämä yli kymmenen vuoden pelleily ole ainakaan hyvää tehnyt miun kropalle. Mistä sen tietää, mitä sairauksia miullekin on tämän aikana kehittynyt. Ainakin mie olen ihan rapakunnossa, sen tiedän. Pitäisi siis tuo tupakkakin lopettaa... Mutta kun nyt ensiksi pääsisi ensimmäisestä viikosta selville vesille ja pitäytyisi ilman ahmimista. Ja sitä iänikuista kompensointia sitten vastapainona. Ja nyt on myös pakko aloittaa RAUHALLINEN liikunta näin aluksi. Myöhemmin voi sitten taas ajatella rankempaa menoa. Mutta en mie tällä kunnolla jaksa kahta päivää kauempaa, jos vedän itseni kunnolla piippuun.

Teen tämän lupauksen itselleni. En Raksulle, en teille, en mun porukoille. Vain ja ainoastaan itselleni. Olkoon tämä vaikka miljoonas kerta, mutta nyt miun on onnistuttava. Muutoin tapan itseni tällä menolla. Joko se on sydänkohtaus tai mie vedän ahdistuksissani itseni köyden jatkoksi. Mutta kuolen joka tapauksessa ennen aikojani. Ja tähän väliin on sitten helvetin huonoa huumoria vetää se kuuluisa lause, ettei elämästä selviä hengissä. Haluan elää yli kolmekymppiseksi. Tajuan sen nyt. Palaan kukkaruukkuun.

Poistuminen

Mie takerrun. Raksuun. Nyt kun Raksu on reissuhommissa, huomaan kuinka miulla ei ole elämää ilman häntä. En jaksa enkä halua lähteä tapaamaan kavereita, odotan vain kieli pitkällä torstai-iltoja, että saan Raksun kotiin. Tosin kovin kauas ei kavereita treffaamaan viitsisi lähteäkään, kun ei miulla ole muuta kulkuvälinettä kuin omat jalat ja Helkama. Ja silloinkin kun Raksu on maisemissa (siis hommissa ihan täällä kotikaupungissa) mie en halua lähteä tyttöjen illanviettoihin. Vietän niitä mieluummin Raksun kanssa. Raksun annan kyllä lähteä poikien reissuille, mutta en edes silloin halua poistua kotoa. Hautaudun mieluummin sohvalle.

Ehkä se johtuu pelosta. Tai siitä, etten halua olla ilman Raksua. Ehkä pelkään, että hän hylkää miut, jos mie lähden viettämään iltaa johonkin muualle. Ja eipä miulla niin paljoa niitä kavereitakaan ole, että miulle jotain kutsuja satelisi. Ja sittenkin, vaikka kutsu tulee, mie mieluummin eristäydyn kotiin kuin lähden esittämään osallistuvaa johonkin tyttöjen iltaan. Vaikka joskus mie kyllä kaipaan illanviettoa kaveriporukoiden kanssa. Mutta haluaisin senkin tapahtuvan niin, että Raksu on siellä mukana. Siis näissä sekaillanvietoissa. Koska sitten miulla on ainakin joku tuki ja turva... Usein huomaan näissä kaveriporukoidenkin illanvietoissa eristäytyväni, hakevani yksinäisyyttä. Ahdistun toisten liian utelevista kysymyksistä.

Nyt varsinkin, kun vasen käteni on sitä mitä on. Ruma. Huomasin eilen töissä, että sitä tuijotetaan. Työkavereiden toimesta. Harvemmin asiakkaiden toimesta, he ovat joutuneet kestämään niin paljon kamaluuksia, ettei miun vaaleanpunaiset ja -violetit arvet kiinnitä heidän huomiotaan. Kukaan ei kysynyt mitään. Ajattelin, että aivan sama. Omapahan on käteni. Ja silti katseiden painostuksen alla huomasin kiskovani fleecetakin hihan alas. Piilotin taas itseni. Ohjasin keskustelun vitsikkäille urille.

"Ei miulla ole mitään hätää, miehän pidän hauskaa!!"

Ja niin se poistuminen. Facebookista. Koska haluan paeta tätä maailmaa. Tätä yhteiskuntaa. ELÄMÄÄ. Katsotaan milloin se huomataan. Jos nyt huomataan ollenkaan. Palaan kukkaruukkuun.

Hyvin lahjakas

Maanantain aloituksen kunniaksi löysin Nolliksen blogista linkin Tieteen Kuvalehden ÄÖ-testiin. Sen verran näppärästi tuli vissiin näppäiltyä, että sain piristystä tähänkin ankeaan vesisadepäivään. Olen siis hyvin lahjakas. Pyrin kyllä nerokkuuteen saakka, mutta varmaan hiiren hitaasta toiminnasta johtuen jokin klikkaus on saattanut osua väärään vaihtoehtoon. Mutta annettakoon sen tällä kertaa mennä... Eivätpähän kateelliset huutele. Olin aivan varma, että tuloksena on jotain vajakkimeininkiä, sen verran hyvin seisoo aivot näin maanantaiaamusta. Mutta hyvin kävi :D. En siis ole tuurilla seilannut koulussakaan, jos testin tuloksesta voi jotain päätellä. 123 oli ponukat, jos jotain kiinnostaa tarkka tulos.

Muuta positiivista tässä maanantaissa öö, milloin yksikään maanantai on positiivinen asia?!? ei sitten taas olekaan. Taivas on harmaa, arviolta noin kymmenen kilometrin paksuisen pilvikerroksen välistä ei vahingossakaan pääse se kummallinen valoilmiö esille. Ei tuo järin lämmintäkään tietysti ole, mutta en mie niin helleimmeinen olekaan. Ja kun se Raksu taas lähti sinne reissuamaan. Joten sinkkuviikko aina tuonne torstai-iltaan saakka tiedossa. Joten rietas sinkkuviikko tylsä yksinäisyysviikko taas tiedossa. Ostin sentään eilen ristikkolehden tuonne porukoille (vittu mie olen taas niitä kukkia kastelemassa, kun porukat lähti etelään lomailemaan). Ja kai sieltä töllöttimestäkin jotain tulee. Ja ehkä kulutan aikaani kirjojen parissa. Mutta ei siis mitään järisyttäviä suunnitelmia.

Ajattelin koostaa tämän viikkoisen ruokalistani kaurapuurosta (aamuisin), piltistä ja varrasleivästä (töihommissa), uunijuureksista ja parsa- sekä kukkakaalista (njamskista vaan!! Tätä herkkua siis porukoilla) ja näkkileivästä juuston kera (iltapalallekin jotain). Ehkä sekaan voi heittää puolukoita tai jotain muita marjoja... Jos vaikka VIHDOINKIN ostais kesän ensimmäiset mansikat ja nautiskelisi niitä. Vaikka sitten suruun, jos ei muuten. Viime viikkohan meni sitten tosiaan niin perseelleen, että tästä häiriöitsemisestä eroon pääsemisessä on vielä paljon tekemistä. Tuntuu, etten koskaan onnistu. Laihtumaan. Pääsemään eroon tästä.

Nyt painun kuitenkin aamukahville. Ja lupaan ainakin yrittää parhaani tällä viikolla. Onnistumisesta ei puhutakaan sitten mitään. Palaan kukkaruukkuun.

Selvästi hyvä päivä

Elämä näyttää taas paremman puolensa parin päivän kuolemakituutuksen jälkeen. Paskaa on ollut, mutta nyt mie olen taas viikonlopuksi saanut Raksun kotiin. Eilinen sauna helpotti oloa jo kummasti ja kunnon yöunet (siis kun mie en vain osaa nukkua yksin!) jatkoi samaa linjaa. Ja onhan tänään taas perjantai. Joten fiilikset nousussa sekunti sekunnilta. Pitäisi taas vaan rääpiä tämä päivä jotenkin kasaan ja sitten viikonlopun viettoon.

Tiedossahan on vielä kolme viikkoa sitä raastavaa maanantaitiistaikeskiviikkotorstai-leskeyttä, mutta sen jälkeen saa nauttia taas neljä viikkoa. Joista jopa mie olen kaksi lomalla :D. Ehkä tästä elämästä vielä jotain tulee. Ja vaikka nyt olenkin toisina päivinä ollut valmis lahtaamaan itseni ja painumaan alimpaan maan rakoon, on työnteko maistunut aivan eri kaliiberilla. Ettei tämä vain johtuisi siitä, että pomo on lomalla? Ehkä tällä asenteella on jotain vaikutusta elämän muillakin osa-alueilla. Kun ei aina tarvitse työteon takia hampaita kiristellä.

Hyvä juoma, parempi mieli :D. Eli illalla olutta. Ja vitunmoinen kasa pyykkiä pestävänä. Hyvästi selvä päivä. Palaan kukkaruukkuun.

Luvalla pöllitty tunnustus

Annika julisti sadepäivän kunniaksi kaikille halukkaille tehtäväksi kesäisen mansikkatunnustuksen. Ja koska täksi päiväksi on luvattu sadetta joka myötäilee miun paskaa fiilista aivan loistavasti ja koska miuta eilisen takia vituttaa ja ahdistaa enemmän kuin pientä oravaa, kun käpy on jäässä ja koska mie olen heikkona kaikkiin kyselyihin, miekin osallistun.

[x] Minulla on silmälasit.
[] Olen blondi.
[] Tiedän ainakin yhden kaimani.
[x] Tiedän, missä on Kälviä.
[] Olen kaksikielinen.
[] Olen riippuvainen netistä.
[x] Olen riippuvainen huulirasvasta. Go Kloverin vaseliini, go!!
[x] Olen riippuvainen. No ainakin siitä huulirasvasta.
[x] Olen ainoa lapsi.
[] Minulla on pitkät hiukset.
[x] Minulla on lyhyet hiukset.
[] Olen kalju ja karvaton.
[] Minulla on villakoiria sänkyni alla.
[x] Asun omassa kämpässä. Pankin omassa.
[] Asun opiskelija-asuntolassa.
[x] Seurustelen. Kihloissa ja avoliitossa, mutta menköön nyt silti.
[] Olen ainakin yhden bändin suuri fani.
[] Olen lukenut kaikki Harry Potter -kirjat.
[] Mielestäni Johnny Depp on ihana.
[] Eipäs, kun Leonardo DiCaprio on ihana!
[] Inhoan hernekeittoa. Hernari on hyvää :D.
[] Syvästi inhoan hernekeittoa.
[] Inhoan pinaattikeittoa. Pinaattikeittokin on hyvää :D. Tosin vain se Rainbowin pakasteversio. Maksettu mainos.
[] Syvästi inhoan pinaattikeittoa.
[] Seuraan Kauniita ja Rohkeita.
[] Olen mielestäni kaunis.
[] Olen pitkävihainen.
[] Olen lahjoittanut rahaa johonkin keräykseen viimeisen kuukauden aikana.
[] Minulla on oma huone.
[] Omistan MicMacin tai Miss Sixtyn vaatteita.
[x] Omistan lökäpöksyt.
[] Olen rokkari.
[] Olen poppari.
[] Olen hoppari.
[] Olen punkkari.
[] Olen hippi.
[] Seuraan muotia.
[x] Meikkaan. Arkisin tosin vain puuteri, mutta joskus joo.
[] Lakkaan kynsiä.
[x] Olen vm. -87 tai vanhempi. Oldie but goldie...
[] Minulla on lävistyksiä.
[] Minulla on tatuointi.
[] Pidän Antti Tuiskusta.
[x] Pidän lapsista. Niin kauan kun ne ei oo omia. Ja silloin, kun ne ei huuda!!
[] Tiedän, mikä minusta tulee isona.
[] Olin viime kesänä kesätöissä.
[] Olen käynyt Hartwall-areenalla.
[] Asun pääkaupunkiseudulla.
[x] Olen ratsastanut hevosella. Vain noin triljoonabiljoonatsiljoona kertaa.
[x] Pidän saunomisesta. Tämä on kyllä väärin. RAKASTAN saunomista.
[] Olen käynyt tänään suihkussa.
[x] Olen tyytyväinen nimeeni.
[] Osaan lasketella lumilaudalla.
[] Minulla on ajokortti. No on miulla ompelukoneajokortti, mutta tässä tuskin haettiin sitä?
[x] Poltan.
[] Olen absolutisti.
[] Vanhempani ovat eronneet.
[] Kaikki isovanhempani ovat elossa.
[x] Siellä missä asun, on ainakin yksi R-kioski.
[x] Kaupungissani on vähintään 20 000 asukasta.
[] Surffailen jonkun bändin fanisivuilla.
[] Kuuntelen nyt musiikkia. Lätinää tuolta Suomipopilta tällä hetkellä kuuluu...
[] Olen yksin kotona.
[x] Tunnen ainakin yhden homon. Kaksi julkihomoa, yhdestä lisäksi epäily.
[] Olin uutena vuotena selvinpäin.
[x] Olen käynyt baarissa viimeisen puolen vuoden aikana. Lauantaina.
[x] Olen riidellyt viimeisen kuukauden aikana. Sunnuntaina. Onko tässä joku jatkumo?!?
[] Minulla on paljon kavereita.
[] Olen onnellinen.
[x] Olen itkenyt viimeisen 24 tunnin aikana. Eilen illalla tuli itkupotkuraivarit suoritettua :D.
[] Tykkään jäätelöstä.
[] Olen lukiossa.
[] Onnennumeroni on 5.
[x] Olen ollut ihastunut opettajaani.
[] Minulla on sininen hiiri.
[] Minulla on musta koira.
[] En tiedä, onko minulla hiirtä tai koiraa.
[] En aina jaksa tehdä läksyjäni.
[x] Todistuksessa minulla oli käytös 10.
[x] Juon monta litraa päivässä.
[] Pidän maidosta.
[] Olen allerginen eläimille.
[x] Olen allerginen ruoka-aineille. Omena ja pähkinät.
[] Minun pitäisi olla nyt koulussa. Eipä ole tarvinnut vuosiin olla...
[] Tämä on tyhmä.
[] Ulkona on pimeää.
[x] Pelkään pimeää.
[] Jompikumpi vanhemmistani on kuollut.
[x] Meillä ei ole akvaariota.
[] Meillä on iso talo.
[] Asun omakotitalossa.
[] Asun kerrostalossa.
[x] Asun rivitalossa.
[x] Juon kahvia.
[x] Pidän kahvista.
[x] Tiedän, missä on Ähtäri.
[x] Olen käynyt Ähtärissä.
[x] Ähtäri on kiva paikka.
[] Asun Ähtärissä.
[] Joku tuttuni asuu Ähtärissä.
[] Minulla ei ole hölkäsen pöläystäkään missä on Ähtäri.
[x] Meillä on kannettava tietokone.
[x] Ja webkamera!
[] En osaa käyttää kahvia.
[] Minulla on ankara kasvatus.
[] Minulla on duffelitakki.
[] Ei ole kauniimpaa kuin myrskyn jälkeinen sää...
[] Elokuvien "The End" -tekstit ärsyttävät minua.
[] Keittiömme kaapissa on hienoja lautasia. Ihan normaaleja.
[] Minulla on ulkomaalaiset sukujuuret.
[] Taulut ovat rumia.
[x] En ole katsonut ikinä minkään elokuvan lopputekstejä alusta loppuun.
[] American Piet ovat hyviä.
[x] Tämä on pisin tekemäni rastikysely.
[] Tämä on hölmöin tekemäni rastikysely.
[x] Minulla on digitaalikamera. Digijärkkäri.
[x] Juon teetä. Syksy-talvi-kevät -akselilla. Silloin, kun vilustaa.
[] Vihreä tee on parasta.
[] Tykkään Sims-peleistä.
[] Minulla on Sims2.
[] Olen riippuvainen siitä - pelaan joka päivä.
[] Ostan jatkuvasti kaikkea rojua.
[] En ikinä laittaisi jalkaani toppahousuja.
[] Minulla on rotta.
[x] Olen pitänyt rottaa sylissä.
[] Rotat ovat inhottavia.
[] Minulla on kiire.
[] Muut ovat nukkumassa.
[] Olen aamuvirkku.
[] Eipäs kun iltavirkku.
[x] Minusta ei saa kaunista tekemälläkään.
[] Minua on sanottu kauniiksi. Olen kuulema hyvännäköinen.
[] Vatsani on kipeä.
[x] En aio mennä tänään kouluun. Kun ei edelleenkään tarvitse. Mutta töihin tulin kuiten.
[] Säälikää mua!
[] Minulla on veli ja sisko.
[] Olen keskimmäinen lapsi.
[] Hahaa, mulla on pikkusisko!
[] Serkkuja minulla on yli 20.
[x] En tiedä montako pikkuserkkua minulla on.
[x] Mutta sen voin sanoa että paljon.
[] Minulla ei ole ystäviä, ei edes kavereita, olen onneton!
[] Pidän äidinkielestä.
[x] Olen hyvä äidinkielessä.
[x] Huomasin tässä jo monta kieliopillista virhettä.
[x] Olen puhunut tänään puhelimessa.
[] Olen kiva.
[] Olen varmasti.
[] Äläkä väitä vastaan.

Kun miekin sain tämän armopalana, niin ottakoon mukaansa ken haluaa :D. Nyt tosin näyttää, ettei tästä päivästä ainakaan täällä tule sadepäivää, joten taisi miulla tulla napatuksi tämä ihan väärin perustein... Höh. Mutta täältä ainakin saa lainata ihan vain sen vuoksi, että haluaa/ei halua/vituttaa/on kivaa/välttelee töitä/on tylsää. Palaan kukkaruukkuun.

Sucker



Kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa. Häiriö otti vallan. Menen saunan taakse tapettavaksi. Viha itseä kohtaan on taas megalomaanista. Paremmalla onnella tänään. Palaan kukkaruukkuun.

Scarlettin avulla eroon mielihaluista

Selvisin ainakin ensimmäisestä illasta. Ja yöstä. Tiukkaa meinasi jossain vaiheessa tehdä, etten lähtenyt kauppaan ostamaan sitä tyhjäksi, mutta bongasin porukoiden boksilta Scarlettit, joten niiden parissa ilta vierähtikin sitten ihan kivasti. Osaltaan asiaa saattoi auttaa se, että kastuin niin hyvin "kotiin" tullessa, etten viitsinyt enää mihinkään lähteä ravailemaan. Lisäksi kosteassa kesäilmassa hikikin irtosi siihen malliin, että suihku olisi ollut enemmän kuin tarpeellinen, jos olisi mielinyt ihmisten ilmoille. Joten jäi häiriöitsemättä sitten. Hyvä näin :D.

Tänään uhka sitten onkin astetta suurempi, koska pakko käydä kaupassa ennen porukoille suuntaamista. Pitää ostaa lisää ruokaa. Siis hullu akka, lisää ruokaa haalii hän! Vaíkka vararavinnollaan eläisi viikkojakuukausiavuosia! Ajattelin pysytellä ihan kasvispihveissä ja näkkärissä, mutta ans kattoo kuin muijan käy... Sitten jos katselisi loputkin Scarlettin jaksot, niin ilta olisi taas purkissa ja voisi luvalla paeta peiton alle mörköjä piiloon hyvän kirjan kanssa ja unta odottelemaan.

Toi Scarlett on miulle jonkinasteinen pakkomielle. Joskus lukiossa luin äidin hyllystä löytyneet Tuulen Viemää ja Scarlettin. Tähän päivään mennessä kirjat on kahlattu kolmeen neljään kertaan ja Tuulen Viemääkin on tullut useampaan otteeseen katseltua. Scarletthan on sitten myöhäisempää tuotantoa ja miulla itselläni on se aikanaan jäänyt boksille tallentamatta. Nyt onkin sitten hyvä mahdollisuus katsella ne pois tuolta porukoiden boksilta, kun ei iltaisin oikein mitään tekemistä muutoin ole. Tästä varmaan saankin taas innon lukaista (eh, melkein tuhannen sivun kirjoja ei ihan niin vain lukaista...) kirjatkin uudestaan. Koska elokuvissahan on jätetty pois taas aivan turhaan niin paljon oleellista! Esimerkiksi se, kun Scarlett ja Rhett menevät naimisiin, kun Bonnie syntyy, kun Bonnie kuolee...

Mutta se heistä ja heidän onnestaan. Raksua on kova ikävä ja meinasi itku tulla huudon kanssa illalla, kun lopetettiin puhelu. Helppohan se hänen on siellä reissuamassa, kun on sentään joku kaveri matkassa. Kun mie taas olen ihan yksin... Ja kun sitä nimenomaan en osaisi. Ja sitten ei osaa oikein illalla mihinkään lähteäkään varsinkin kun lenkkivaatteet jäi kaikki kotiin, tahtoisi vain ajan kuluvan nopeasti ja torstain saapuvan mahdollisimman pian. Miten tällaisesta yksinolemisen pelosta pääsee eroon? Koska onhan joskus ihan kivaa olla yksinkin. Illat ja yöt on niitä pahimpia. Pimeää nyt ei onneksi ole, silloin tämä olisi kahta kauheampaa. Mutta eihän tämä voi olla normaalia pelätä yksin tutussa ja turvallisessa paikassa! Ja tässä iässä...

Ehkä se johtuu siitä, ettei miulla ole ihan kaikissa kamareissa matot suorana. Yritän kuitenkin pyristellä eteenpäin. Parhaani mukaan. Tähän kun ei meinaa tottua, vaikka joka vuosi olen useamman viikon yksin näiden reissuhommien takia. Ehkä vielä joskus osaan suhtautua asiaan rennommin? Palaan kukkaruukkuun.

Jälkiraapustus: Kiitos Elli tsempeistä, niitä tarvitaan!