Marraskuu

Marraskuun ensimmäinen päivä. Samaa harmautta, kylmyyttä ja kosteutta kuin eilen. Nyt ei sentään satanut vettä, joten pääsi pyöräilemään töihin. Mukavin vaihtoehto tosin olisi ollut jäädä lämpimän peiton alle Raksun kanssa vielä köllimään. Mutta pakko kai tienata... Kun ei ole tuota lottovoittoakaan vielä tullut.

Eilen mietin, millasissa asunnoissa/taloissa bloggaajat asustelee, millasia omia bokseja jokaisella on ymymym... Köyhät on mullakin ajatukset. Kellään muulla tullut vastaavaa mieleen? Että millasessa ympäristössä kukin omia ongelmiaan kokee? Mähän siis bloggaan töistä, koska ei tätä voi iltasin kotona tehdä, Raksuhan saisi mut heti kiinni. Mä kun siis todellakin asun kihlattuni kanssa omassa pankin omassa rivarikolmiossa. Siis olen vastuuntuntoinen työssäkävijä, asuntovelallinen ja ennen kaikkea todella syömisvammailija. Sopii hyvin yhteen, eikö?

Mutta ihan oikeasti haluaisin joskus sen hienon ja uuden omakotitalon! Tosin se edellyttää hieman suurempaakin sponssausta sit tuolta Oy Veikkaus Ab:n suunnasta (ja tätä siis ei ole näkynyt... hmm...). Musta olis ihana, kun olis omakotitalo ja sit ei tartteis käydä töissä. Ennättäis tekemään niin paljon kaikkea, miltä työt nyt vie aikaa pois. Mä tykkään sisustaa ja haluisin itseni ja Raksun näköisen talon. Haaveillahan saa...

Mutta joskos ensin onnistuisi tässä ensimmäisessä haaveessa, jos ei sitä lottovoittoa nyt näykään... Näin eilen töistä kotiin kävellessäni TODELLA LAIHAN tytön. Siis anoreksia. Erotan sen päällepäin (olenhan harjoittelut näitä syömisvammailuja jo todellakin yli kymmenen vuotta). Vaikka ulkona oli lämpöasteita yli viisi, tytöllä oli untuvatakki niskassa. Hrr, itsellekin tuli kylmä, kun tajusi, kuinka vääjäämättä laihtuessa se kamala ihana kylmyyden tunne on kokoajan läsnä. Tuosta tytöstä tuli mieleen samalla lukioajat. Luokkakaveri sairastui anoreksiaan, oli kuolla siinä rytinässä. Hän oli todella laiha. Ihan sinne kolmenkymmenen kilon paikkeille en halua, en halua olla pystyynkuolleen luurangon näköinen, vaan sopivan laiha. Turha kysyä, mikä on sopivan laiha, se nähdään sitten... Takaraivossa vaan hakkaa tunne, että entä jos mikään ei riitä?!?

Mutta pakko tästä on pienentyä. Mä en jaksa enää katsoa, kun norsureidet leviää tuolilla istuessa, kun mahamakkarat hyllyy hyppiessä (YÖKS!) ja muita mukavia norsuoireita. Haluan pois tömistelevästä kehosta. Nopeastinopeamminnopeimmin. KAIKKI MULLE HETI NYT!

Palaan kukkaruukkuun.