Tiistaiangstia

Tunnen taas ääretöntä vihaa itseäni kohtaan. Ahdistun. Oksettaa, kun katson itseäni peilistä. Miksi? Miksi olen tällainen? Miksi en voi olla kaunis ja hoikka laiha? En siedä itseäni tällaisena. Mistä nämä tunteet taas tulee? Eilen jaksoin taas kuntopyöräilläkin ja syömisetkin meni hyvin... Nälkä oli kyllä, mutta mitään ylimääräistä ei suuhun mennyt. Miksi siis tuntuu taas siltä, että voisin juosta ulos ja ensimmäisen auton alle!!

Pää jumittaa, töitä pitäisi tehdä, esittää iloista ja mukavaa. Miten? Kun päässä ääni huutaa, että LENKILLE SIITÄ SAATANAN LÄSKI! Miksi minä? Joskus tuntuu, että kaikille olisi todellakin parempi, jos minua ei olisi. Ehkä minun ei ollut tarkoitus koskaan syntyä tähän maailmaan, meinasinhan minä kuolla jo synnytyksessä. Ehkä se oli joku merkki? Merkki siitä, että "antakaa tämän lapsen kuolla". Ja kun niin ei käynyt, elämä kostaa omalla tavallaan. Pilaten koko elämäni tällä syömisvammailulla ja -ahdistelulla. Tai ei koko elämääni, tätähän on kestänyt vasta 11 vuotta. Ehkä sitten, kun elämästäni on puolet hukkunut tähän paskaan (eli kun mä olen 34-vuotias), mä luovutan ja häviän pois. Six years to go...

Mähän olenkin aina sanonut, etten mä elä yli nelikymppiseksi... Palaan kukkaruukkuun.