Näin eilen töistä kotiin kävellessäni (en toki onneksi näitä!!) erittäin kauniin nuoren naisen. Silmät täynnä ahdistusta, kuin pelokkaalla kauriilla auton ajovaloissa. Katse harhaili ympäriinsä, hän tarkkaili lähellä liikkuvia ihmisiä hysteerisesti. Hänellä oli anoreksia. Niin pieni, niin kaunis, niin ahdistunut.
Puistossa makaa mies. Ei, hän ei ole kuollut. Hän on humalassa. Laskenut alleen. Vajonnut yhteiskunnan ulkopuolelle. Yrittää nousta ylös, mutta liian vahva humala ei anna hänen tehdä sitä.
Omissa haaveissani olen balettitanssija. Kadehdin ystävääni lapsena, kun hän tanssi balettia. Halusin olla samanlainen kuin hän. Kaunis, hentoinen.
Mutta toisin kävi. Minusta ei tullut balettitanssijaa. Minusta ei tullut edes voimistelijaa (tosin tätäkin löytyy uraltani...). Ei minkään urheilulajin edustajaa. Minusta tuli tavallinen ihminen. NORMAALI.
Miksi tämä maailma on niin täynnä ahdistusta ja pahoinvointia? Mikä saa meidät ajautumaan syvemmälle omaan päähämme, ruokkimaan omia ongelmiamme? Yritämmekö olla jotain muuta kuin normaalia? Mikä edes on normaalia? Mikä saa ihmisen vaihtamaan onnellisen elämän jatkuvaan kontrolliin jokaisesta suupalasta tai vaipumaan niin yhteiskunnan ulkopuolelle, ettei millään ole enää mitään väliä? Ja miksi siitä elämästä ei osaa päästää irti? Miksi takaisin entiseen on niin vaikea palata?
Minulla on aikaa miettiä mitä oudoimpia asioita töihin kävellessäni... Palaan kukkaruukkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti