Muuten en taas tiedä miltä tuntuu... Jotensakin tuntuu, että olen pienentynyt, mutta sitten taas tuntuu, ettei tämä johda mihinkään. Vaatteet hieman roikkuu, muttamutta silti tuntuu, ettei musta ole tippunut grammaakaan. Ja vaa'alle en
Mutta miten yhtäkkiä on jo torstai? Vastahan tämä viikko alkoi... Tuntuu, että mä menen nykyään vaan jossain sumussa. Energiavajetta täytyy olla, koska tuntuu, ettei muista enää mitään, jalat on väsyt ja kipeet ja väsyttää niin perkeleesti. Miksi en siis laihdu? Viime yönäkin heräilin siihen, kun jalat kipuili. Meinasin eilen jo jättää kuntoilematta, mutta sain kun sainkin itteni revittyä kuntopyörälle. Siinä vaiheessa ei kyllä tuntunut missään, mutta taas aamusella töihin tullessa oli tuskaa... Välillä mietin, että onko tässä mitään järkeä, miten kauan mä jaksan tätä jajaja, kun jo nyt aivot alkaa lyödä lukkoa. Olen vissisti tehnyt jo kropalleni niin paljon vahinkoa tällä ikuisella syömisvammailulla, ettei paljon tarvitse muuttuakaan kun jo sekoilen. Sanoissa ja tekemisissäni. Ihan niin kuin olisi kännissä koko ajan... Tervettä meininkiä taas tässä osassa Suomea.
Kun vain saisi olla kotona ja urheilla eikä hiimailla täällä töissä. Älkää ymmärtäkö väärin, tämä on tosi kiva työpaikka, mutta työ on silti työtä. Tehdään vaan rahasta. Muuta motivaattoria ei ole (tai tule). En ole taas tällä viikolla saanut mitään aikaiseksi kotona. Lueskelut jäänyt vähälle ja neulomaankaan ei oikein ole ennättänyt. Pitäisi saada ne Päätalot vedettyä läpi, koska ensimmäinen tilaamani kirja tuli jo =). Girl, Interrupted. Mutta en tietystikään voi rikkoa kaavaa ja aloittaa toista kirjaa sarjan välissä... No, onneksi kohta on taas viikonloppu (reilu vuorokausi!!!) ja silloin on taas aikaa lukea.
Voisinko vain saada kääriytyä teekupin ja kirjan kanssa sohvalle viltin alle ja paeta tästä maailmasta? Palaan kukkaruukkuun.
1 kommentti:
Ei kestä! Olin kamalan yllättynyt, ettei sinulla muka vielä muita lukijoita ollut. Mikä huutava vääryys! Mutta no, nyt se on sitten korjattu.
Vaaka on pirullinen kapistus. Itse onnistuin pidättäytymään vaa'alta kaksi, kolme vuotta, kunnes noin vuosi sitten erehdyin punnitsemaan itseni, ja tuloksesta riemastuneena ("MITÄ, painanko mä vain tuon verran? Oho!") päätin, että tuostahan on hyvä jatkaa. Nyt melkein kaikki aamut alkavat punnituksella, se on kamalaa. Sydän hakkaa ja kädet hikoaa, pelottaa kamalasti että paino olisi noussut muutamalla sadalla grammalla, vaikka samaan aikaan tietääkin, että hyvää se vain tekisi... Odotuksia päinvastoin olikin parisataa grammaa tipahtanut. En ole vieläkään sitä ihan sisäistänyt, mutta aika utopistiselta se tuntuu yhtä kaikki.
Äh, mitähän oikein höpisen.
Lähetä kommentti