Kaikki kuvat blogissani ovat google-kuvahaun kautta erinäisillä sanoilla haettuja. En omista copyrightia ilman erillistä merkintää.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Vainoharhainen

Työkaverit supisee omassa huoneessaan, ajattelen, että miustahan siellä puhutaan. Varsinkin, kun jälkeenpäin katsellaan hieman alta kulmien ja nenänvartta pitkin. Nuoret tytöt nauraa porukassa ja olen aivan varma, että otsassani lukee jotain hulvatonta/kenkääni on tarttunut vessapaperia/kävelen ilkosen alasti/kokoni ja näköni on vain jotain kammottavaa. Varsinkin kun samalla vilkaistaan miuta päin.

Siis tämä miun vainoharhaisuuteni alkaa saada järkyttäviä mittasuhteita. Kotiin mennessäni mie joudun kävelemään kaupungin halki. Luojan kiitos en sentään pääkadun kautta, mutta yhden torin läpi kylläkin, jossa varsinkin kesällä istuskelee paljon porukkaa. Tunnen ahdistuvani, vedän vatsaa sisään, yritän tehdä itseni huomaamattomaksi. Helpottaa, jos voi samalla lukea vaikka tekstaria tai puhua jonkun kanssa puhelimessa. Silloin en huomaa ympäristöäni ja ahdistu siitä, mitä muut miusta ajattelee.

Pyöräillessä tätä ongelmaa ei ole, koska pyörällä voi viuhvain suhahtaa kaikkien ohi ja paeta nopeasti tutulle ja turvalliselle metsätielle. Ison tien varressa ei enää sitten ahdista edes kävellä, koska siellä pyörätie on riittävän kaukana autotiestä... Jos mie olen Raksun tai jonkun muun ihmisen kanssa liikenteessä, en ahdistu niin helposti. Koska on joku, jonka kanssa jutella ja naureskella. Siltikin tosin tarkistelen omakuvaani peileistä/laseista ymymym, jos jossain joku nauraa. Koskaanhan ei tiedä, jos vaikka paskaiset rintsikat on tarttuneet takkiin kotoa lähtiessä/on istunut paskaan/on unohtanut housut kotiin.

En tiedä onko tämä vainoharhaisuus jäänne koulukiusaamisajoista, jolloin todellakin porukoissa hihiteltiin, naurettiin ja sitten vielä huudeltiin perään. Vai onko tämä jotain miun itserakasta ajattelutapaa siitä, että mie olisin maailman napa ja miuhun kiinnitettäisiin noin paljon huomiota. Joka tapauksessa haluaisin olla huomaamaton näkymätön liikkuessani yksin ja miksei kavereidenkin seurassa. Koska toisten katseet ahdistaa. Tuntuu, että jatkuvasti pyytelen mielessäni anteeksi kanssaihmisiltä olemassaoloani. Yritän paeta sellaisia tilanteita, joissa joudun olemaan yksin muiden ihmisten ympärillä. Ja tilanne senkun pahenee hetki hetkeltä. Saa nähdä, milloin koittaa päivä, kun en uskalla poistua kotoani yksin.

Nyt menen katsomaan peiliin ettei otsassani vain ole LOOSER-tatuointia ja tarkistan samalla myös, että onhan miulla edelleen housut jalassa. Koska nehän on voineet hävitä materia-avaruuteen edellisen vessakäynnin jälkeen. Palaan kukkaruukkuun.

2 kommenttia:

Niina kirjoitti...

Mä jään selkeesti kakkoseks mun pakonomaisella onhan housujen vetoketju kiinni neuroosilla. Toiv sun päntsit ei ollut kadonnut!

Pahimpina ahdistushetkinä mä lähen kauppaan ilman laseja tai piilareita, niin en nää muita ihmisiä kunnolla, enkä myöskään mahdollista tuijotusta. Kesällä mä piiloudun aurinkolasien taakse ja talvella verhoudun pipoon ja isoon huiviin. Tosin nää ei auta sisätiloissa piileskelyyn.

Selkä suoraan vaan ja tsemppiä!

Miumiu kirjoitti...

Juu pöksyt oli vielä jalassa :D. Tämä alkaa pikkuhiljaa muistuttaa tosiaankin neuroosia. Ja toi onhanvetoketjukiinni kuuluu myös miun repertuaariin.

Itse en voi lähteä ilman laseja liikenteeseen, kun sitten tulee oikeasti huono olo, sen verran tuota miinusta noissa miun silmissä.. Mutta aurinkolasit pelastaa aika paljon! Ja pipo, mikähän siinäkin lie... Ja talvivaatteissa (lue: jättikokoinen untuvatakki) on paljon helpompaa liikuskella kuin kevyemmissä kesäkuteissa.

Että tutulta kuulostaa. Onneksi en ole yksin näiden miun outouksien kanssa :D.