Jonakin päivänä kaduttaa

Starttasin eilen illalla Minttu Vettenterän Enkeli-Elisasta kertovan Jonakin päivänä kaduttaa -kirjan. Siihen uppoutuu niin syvälle. Kirja herättää omia muistoja jostain kaukaisuudesta. Tuo mieleen omia kokemuksia. Tulee mieleen, mitä omat kiusaajat ajattelevat. Miun kiusaamisesta. Muistaako ne edes kiusanneensa miuta? Tajuaako ne, mitä ne ovat miulle tehneet? Miten ne ovat laittaneet miut kärsimään, itkemään omaa kärsimystään ja elämään kaikkien seurauksien kanssa? Kaduttaako niitä?

Anteeksi mie olen omalta kohdaltani antanut anteeksi varmaankin kaikille. Paitsi ehkä sille yhdelle. Mutta unohtaa mie en voi koskaan. Jokainen viiltävä sana, tavaroiden piilottelu, jättäminen ulkopuolelle kaikesta, muka leikkimieliset iskut ja kuristamiset. Ne on palaneet muistiini ikuisiksi ajoiksi. Olisinko mie erilainen ihminen, jos miuta ei olisi kiusattu? Olisinko mie kenties ollut siinä tapauksessa itse kiusaaja? Ollut niin heikko, että olisin korostanut omaa asemaani jonkun toisen ihmisen aliarvostamisella? Olisinko mie koskaan sairastunut syömishäiriöön, viilellyt itseäni itseinhon jyllätessä sisälläni? Olisinko edes osannut tuntea itseinhoa? Vai olisinko tällä hetkellä itsevarma ja onnellinen ihminen ilman mielenterveysongelmia? Sellainen, jonka ei tarvitse jokaisella askeleella ajatella, mitä muut ajattelevat miusta? Vielä näin aikuisenakin...

Kirja on puolivälissä ja mie olen uponnut siihen täysin. Se vie miut mukanaan omiin muistoihin. Joita en ehkä jaksaisi enää ajatella. Haluaisi ajatella. Mutta suosittelen silti. Kaikille. Loistava teos. Palaan kukkaruukkuun.