Aloin miettimään eilen lisää kirjoitukseni ja siihen tulleiden kommenttien (kiitos Nella ja how did it en up being like this..)pohjalta ahdistumista ja epäonnistumista. Mietin, mikä kohdallani johtaa siihen. Palasin lapsuuteeni.Olin iloinen lapsi. Olin hyvä koulussa. Mutta jo tuolloin pelkäsin saavani kokeesta huonoja numeroita, joten piiskasin tsemppasin itseni lukemaan enemmän. Olinkin hyvä koulussa. Perheeni ei asettanut miulle mitään paineita, porukat ei aikanaan olleet mitään huippuoppilaita. Kaikki se paine onnistumiseen ja menestymiseen lähti miusta itsestäni. Muistan joskus yläasteella itkeneeni, että on pakko lukea kokeeseen, vaikka en olisi enää jaksanut (ja olin jo käynyt koealuaan useampaan kertaan läpi). Äidin kommentti oli vain, ettei ole pakko, jos tuntuu, että osaan jo asiat. Mutta kun tuntui, ettei muka osannut. Koulun suhteen se olin aina mie, joka pakotti hyväänparempaanparhaaseen tulokseen. Olen aina ollut kunnianhimoinen. Ehkä liiankin?
Toisaalta olen aina ajatellut, mitä muut miusta ajattelevat. Miuta on kiusattu koulussa, joten olen erityisen herkkä kaikille kommenteille. Ollut tosin sitä jo ennen koulukiusaamistani. Tarkemmin lapsuuttani miettiessä muistin, että miut on ollut aina helppo sivuuttaa. Esimerkiksi isommassa porukassa miun juttuja ei kuunneltu ja puhuttiin päälle. Tätä tapahtuu vieläkin. Jotenkin tuntuu, että olen niin huono ihminen, ettei kukaan jaksa kuunnella miuta. Viimeksi eilen jäin täysin ulkopuoliseksi ruokatunnilla töissä. Ja se tuntuu edelleen pahalta. On tuntunut aina.
Miulle ei ole tapahtunut lapsena tai nuorena mitään järkyttävän kamalaa, mikä traumatisoisi. Kiusaaminen on toki jättänyt jälkensä ikuisiksi ajoiksi. Miulla ei ole huono itsetunto, sitä ei vaan ole ollenkaan. Mutta ei siis mitään seksuaalista hyväksikäyttöä tai pahoinpitelyitä. Välit porukoihin on oikeastaan aina olleet hyvät. Onhan sitä riidelty, mutta mikä muu voi olla lopputulos, jos laitetaan kasa itsepäisiä ihmisiä erilaisine mielipiteineen asumaan vuosiavuosia saman katon alle? Ihan normaalia lapsuutta ja nuoruutta siis.
Voisiko siis olla mahdollista, että ala-asteaikainen kiusaaminen (joka jatkui naljailuna yläasteella ja vielä lukiossakin ja jonka otin nahkaani aika pahasti) on saanut miut niin varpailleen, etten uskalla epäonnistua. Ja jos epäonnistun, ahdistus tulee päälle ja mietin, mitä muut nyt miusta ajattelevat, kun en olekaan
Tuntuu, että olisi paljon läpikäytäviä asioita. Liikaa? Tämä nyt oli tällainen sekava ajatusoksennus, koittakaa saada jotain tolkkua. Ja kysykää. Ehkä se avaa miussa jotain? Nyt keskittymään töihin ja huomisiin Raksun isän hautajaisiin. Hyvää viikonloppua kaikille! Palaan kukkaruukkuun.
2 kommenttia:
samaa vikaa.. mistään ei riitä yhtään huonompi, kun täysi kymppi.. porukatki ihmetteli sitä hommaa aikoinaa.. tyttö osas kaiken etu- ja takaperin, mutta silti pitää piiskata itteensä.. :/
Paljon voimia hautajaisiin! Ne on jotenkin niin hirveitä ja niiden jälkeen on takki tyhjänä pitkään. Yritä kuitenkin ottaa se aika, minkä se vaatii (ilman, että alat esimerkiksi pahoinpidellä tms. itseäsi), jooko?
Tämän postauksesi perusteella mun on kyllä pakko sanoa, että siinä en valitettavasti voi jakaa tuskaasi. En ollut koskaan mikään loisto-oppilas, päinvastoin. Koulun sijasta mulla oli paljon muuta mukavaa tekemistä (niin kuin kahviloissa istuskelu tai urheilun harrastaminen, jota silloin tein lähestulkoon työkseni).
Vasta yliopistossa aloin ihan kunnolla zempata ja sain aina parhaita arvosanoja muiden juhliessa ties missä opiskelubileissä milloinkin. Erinomainen lopputuodistukseni ja graduarvosanani veivät sitten väitöskirjan pariin ja tässä sitä ollaan.
Ehkä olen vain myöhässä kaiken kanssa. Olen kyllä monesti miettinyt, miksi en jaksanut lukiossa lukea pätkän vertaa, kun jälkeeenpäin kaikki alkoi mennä kuitenkin hienosti.
*Iso halaus*
Lähetä kommentti