Epäonnistumisista ja ahdistuksesta

Miksi epäonnistumisista ahdistuu aina suunnattomasti? Niin, että rintaa puristaa ja henki salpautuu? Miksi ei vain kohauttaisi olkapäitään, unohtaisi asiaa ja siirtyisi eteenpäin? Eikös normaalit (miulle on edelleenkin hämärää tämä, mikä on NORMAALIA) aikuiset ihmiset tee näin? Ei kai ne jää märehtimään neljän leivän vaikutusta koko loppuelämään? Vai jääkö?

Mie olen aina ollut luonteeltani sellainen, että omat epäonnistumiset on todella vaikea kohdata. En osaa suhtautua niihin aikuismaisesti, vaan taannun aina jonnekin lapsen tasolle. Hakkaan itseäni, viiltelen, leikkelen, itken, kiukuttelen. Koska en osannut. Tai tein jotain, mitä ei olisi saanut. Kuten syönyt jotain kiellettyä. Enkö mie koskaan kasvanutkaan aikuiseksi? Hienointahan tässä oravanpyörässä on se, että tämä epäonnistumisista ahdistuminen vain kasvattaa ahdistustani. Koska en osaa olla kuin muut.

Tiedän, että nuo neljä liiallista leipää määrittävät tämän päiväni. Tiedän jo etukäteen, että olen ahdistunut koko päivän. Kunnes menen nukkumaan ja voin ehkä todeta onnistuneeni syömisten kanssa tänä päivänä. Mikäli en onnistu, tiedän, että myös huominen on paska päivä. Pääni ylikuumenee ajatuksista pyörien painon ja kalorien ja peilikuvan välillä. Ahdistus kasvaa, koska en ole pienipienempipienin. En tunne vartaloani omakseni tämän kokoisena. Se ahdistaa. Joskus tekisi mieli höylätä lihaa pois. Että olisi pienempi.

Töissä osallistun keskusteluun, nauran. Annan ymmärtää, että mie olen tosi iloinen ihminen (jota olen ollutkin). Silti mietin koko ajan mielessäni, että kun vain pääsisi pois. Työstäni tykkään, samoin työkavereista. Mutta ei miusta ole tämän pään kanssa olemaan kokopäiväisessä työssä. Viisaammat ovat varmaan sitä mieltä, että miun pitäisi mennä hoitoon ja saikulle. Mutta rahatilanne ei anna myöten jäädä pois töistä tai käydä jossain kalliissa terapioissa. Varsinkaan kun ei eilen sitä lottovoittoa taaskaan tullut. Pitää vain yrittää sinnitellä.

Olisiko teillä rakkaat lukijat (jos teitä nyt enää on?) tietoa, mistä tällainen ahdistuminen jokaikisestä epäonnistumisesta voisi juontaa juurensa? Ja mitä sille olisi ehkä tehtävissä? Muilla vastaavanlaisia kokemuksia? Kaikki vinkit otetaan vastaan. Olen oikeasti epätoivoinen. Palaan kukkaruukkuun.