Hautajaistunnelmissa

Kiitoksia tsemppauksista hautajaisiin. Nyt ne sitten on ohi. Ja kuten Nella totesi, takki on todellakin tyhjä. Tiedä sitten, miten pitkään. Rankka päivähän se oli, TODELLA RANKKA. Tuntuu, että arkeen palaaminen tuntuu tyhjältä. Nyt se sitten viimeistään konkretisoitui. Appiukon kuolema. Pahaltahan se tuntuu. TODELLA PAHALTA. Niin pahalta, että tekisi mieli lukkiutua terien kanssa piiloon ja huutaa tuskaansa äänettömästi. Yritän kuitenkin jatkaa Raksun kanssa tästä eteenpäin ja päästä suurimmasta surusta yli (koskaanhan se ei täysin häviä). Häntäkin pitää muistaa ja jaksaa tukea. Vainaja (tuntuuhan oudolta käyttää hänestä tuota sanaa) oli kuitenkin hänen isänsä. Ja hänelle todella läheinen ja tärkeä.

Itse siunaus- ja muistotilaisuus olivat todella kauniita. Kaikki oli järjestetty Raksun isän toiveiden ja hänen luonteensa mukaisesti. Arkku oli kaunis ekoarkku (puuta ja pellavaa, ei mitään prameilevaa). Pappi oli apen toivoma ja hän muistikin jokaisessa vaiheessa tuoda esiin apen läheistä suhdetta luontoon ja erähenkisyyttä. Luonto oli huomioitu myös muistotilaisuuden koristeluissa ja tarjoiluissa.

Muistotilaisuudessa soitetut kaksi avopuolison toivomaa kappaletta saivat kaikki kyyneliin vainajaa muistellessa. Monet itkut toki itkettiin jo kappelissa ja siunauksen aikana. Jälkeen jäi liian suuri suru. Hän poistui joukostamme 52-vuotiaana. Aivan liian aikaisin siis. Tällä hetkellä olen todella järkyttynyt, en osaa suhtautua normaaliin elämään ja arkeen. Tottakai tajusin ja tiedostin jo aiemmin Raksun isän kuolleen, viimeistään siinä vaiheessa kun viikko kuolemasta katsoin häntä arkussa makaamassa täysin muuttuneena. Mutta kun hänen nyt on laskettu makaamaan kylmään maahan, sen jotenkin ottaa vielä raskaammin. Tuntuu, että sitä on jotenkin ulkopuolinen nyt kaikesta muusta. Yötkin menivät hautajaisten jälkeen pyörien, kun outoakin oudommat unet valtasivat pääni.

Mutta kai tästä täytyy yrittää ylöspäin ja keskittyä tekemään töitä. Palaan kukkaruukkuun.