Perjantaakia

Luojan kiitos, on perjantai. Viikonloppua ja ajatonta lojumista onkin jo odotettu. Tuntuu, ettei nykyisin saa mitään aikaiseksi viikolla. Tosin eilen olin ahkera, ja luutusin kun Raksu sai ensin imuroitua. Pyyhin jopa hieman pölyjä. Ja pesin koneellisen pyykkiä. Mutta miksi en saa itseäni sille kuntopyörälle? Valitsin sohvan, television ja leivät (yhh..., oksettaa vieläkin se mättäminen!!).

Ei miuta oikeasti ole luotu käymään töissä ja toimimaan vielä vapaa-ajalla täysipainoisesti. Toimisin parhaiten, kun saisin olla kotosalla ja tehdä asiat omassa rytmissä minkään niitä häiritsemättä. Muilla näitä samoja mietteitä, että elämä menee pilalle heti, kun oma rytmi rikotaan? Miut se saa vihaiseksi ja ahdistuneeksi. Varmaan tätä kontrollifriikkiyttä tai jotain muuta... Mutta kotiin ei vain voi jäädä. On se asuntolaina. Ja laskutkin pitäisi maksaa. Pitäisi saada se lottovoitto, jotta voisi toteuttaa unelmansa. Miksi en osaa elää kuin normaalit toisenlaiset ihmiset (siis mikä OIKEASTI on normaalia...)? Olla ajattelematta joka ikistä asiaa ahdistavana rutiinien rikkomisena? Olla toivomatta aina vain parempaa täydellistä elämää?

Saatiin muuten se uusi kamerakin toissapäivänä :D. Nyt olisi sitten Nikonin digijärkkäri, millä napsutella kuvia (kuva Rajala Proshopista). Piti ihan ohjekirjan kanssa ensin tutustua kaikkiin namiskoihin, mutta nyt kyllä ihan perustoiminnot osataan. Otettiin Raksun kanssa kuvia niistä kukista, joita on Raksun isän muistolle saatu ja tuli hieman totaalisen paljon laadukkaampia kuvia, kuin mein ikivanhalla kameralla. Tänään töiden jälkeen ajateltiin käydä tuon paikallisen järven rannalla kuvailemassa hienoja maisemia. Pitää ihan harjotella erilaisten kuvien ottamista. Jos tästä vielä vaikka ihan pron saisi itsestään =).

Mistään muusta sitten ei olekaan oikein osannut innostua tällä viikolla. Kamera taisi olla ainoa, joka sai miut hetkeksi unohtamaan kaiken paskan. Itseänihän mie en anna sillä kuvata, rikkihän se menee tällaisen sinivalaan vaikutuksesta. Eikä uutta passaa heti rikkoa. Muutoin fiilikset on koko ajan itsevihassa ja ahdistuksessa. Silti en saa aikaiseksi tehtyä itselleni mitään. Tuntuu, kuin olisin luovuttanut tai jotain. Eilen Prismassa katselin kauniita pikkulapsia. Mietin, miksei miusta voinut tulla sellaista. Iskä on ollut nuorena komeus ja äiti kaunis. Mihin ne geenit hukkautu miun kohdalla? Ja miksi mie melkein kolmekymppisenä mietin tällaisia asioita? Eikö mulla vittu ole mitään muuta elämässä?

Illalla lohduttava känni. Palaan kukkaruukkuun.