Jännittynyt

Miuta jänskättää. Illalla serkkupoika perheineen sitten luultavimmin porhaltaa meille. Uiks, ei olla nähty aikoihin. Miten mie voin jännittää jotain miulle niin läpikotaisin tuttua ihmistä näin paljon? Ehkä pelkään, mitä mieltä se on meidän kodista, kun eivät ole sitä aikaisemmin nähneet. Stressaan siitä, että onhan siistiä, onhan tarjota kahvin kanssa jotain kahvileipää (meillä kun ei näitä koskaan muutoin ole!), onhan pojille mehua... Ahdistun vieraista, vaikkei nämä miulle tai Raksulle todellakaan ole mitään vieraita ihmisiä. Serkkupojan kanssa oltiin penskana kuin majakka ja perävaunu, joten hänen kanssaan on kyllä aina saanut olla oma kammottava itsensä. Silti. Pelottaa. Paljon.

Onni on kuitenkin, että on torstai. Sain huomisen ylityövapaata, joten miun viikonloppu alkaakin sitten jo tänään :D. Jotain positiivista. Että jos vedän ahdistukseeni ruokaöverit, niin ei tarvitse hiilarikrapulassa huomenna konkoilla töihin. Eilen ahdistelin kahdesta ylimääräisestä leivästä, ihan tuon vierailun vuoksi. Sain käteeni uuden jäljen, leikkelin nahkat pois. Tulihan kaunis vekki. Not. Vittu, mie oon säälittävä. Haluan tämän vammailun poispoispois ja elää normaalia (???) elämää. Olla onnellinen. Olla ahdistumatta edes viikon! Liikaa pyydetty?

Kun en vain osaa tätä elämää. Voisiko joku auttaa? Miten te selviätte ahdistavista tilanteista? Miten kontrolloitte kontrolloimattomia asioita? Miten osaatte olla normaalisti? Tämä normaalius on kyllä hassu käsite... Mikä on normaalia? Teidän mielestänne? Palaan kukkaruukkuun.