Ala-asteen ekalla luokalla meillä oli kummiluokka. Jokaisella meidänkin luokkalaisella oli oma kummioppilas yhdestä viidennen luokan oppilaasta. Tytöt tyttöjen kummeja ja pojat poikien kummeja (en muista, miten kävi, jos ja kun tyttöjä ja poikia ei ollut tasamääriä...) Muistan olleeni kateellinen kavereideni kummioppilaista. Ne nyt vaan oli paljon mukavampia kuin miun kummini. Miun kummi oli luokan (ja koulun) pahistyttö, musta tukka, naama täynnä lävistyksiä, tosi kova musta meikki. Sellanen rokkityttö. Se ei pahemmin välittänyt miusta, ei koskaan ollut miun kanssa esim. välitunneilla, kun oli sellasia "kummihetkiä". Kerran kummit teki meille ykkösille jonkin lahjan. Toiset sai kauniita itsetehtyjä pehmoleluja. Miulle ilmestyi farkkukankaasta ommeltu suorakaiteen mallinen patukka, mikä oli täytetty vanulla. Tokalla luokalla kummihomman olisi pitänyt jatkua. Minun kummini oli vaihtanut koulua ja jäin yksin.
Viidennellä sain finnejä ensimmäisenä tyttönä luokastani. Miuta alettiin kiusata. Koulussa miulla oli tasan yksi kaveri. Olin pitsanaama, sitten yhtäkkiä lihava (vaikken sitä todellakaan ollut, yksi laihimmista pennuista koko koulussa!), haiseva... Olin aina se viimeinen, joka valittiin joukkueisiin liikuntatunneilla. Miun tavaroita vietiin roskiin, heiteltiin jäisillä lumipalloilla... Pinnasin koulusta aika paljon, kun ei nyt vaan yksinkertaisesti huvittanut mennä sinne. Olen tänäkin päivänä puheväleissä kaikkien kiusaajieni kanssa ja olin monta vuotta samalla luokalla/samassa koulussa vielä tuon jälkeenkin (loppui onneksi puolen vuoden jälkeen tuo kiusiminen), mutta satuttihan se syvästi.
Lukiossa luokkakaverit, joiden kanssa tuli yhteen väliin vietettyä paljonkin aikaa, hylkäsi minut (sain ihan tekstarin, ettei enää kiinnosta mun paska seura), kun laihduin riittävästi. Kukaan ei koulussa puhunut minulle lukion toisen vuoden jälkeen. Miuta katsottiin vain nokkavartta pitkin ja naureskeltiin, kun en kesän jälkeen ollutkaan enää niin pieni kuin kesän alkaessa. Onneksi joitain kavereita oli kuitenkin muualla.
Tällä hetkellä miun kaverit harvemmin soittelee. Ei niitä kiinnosta miun jutut. Kaikki soittaa Raksulle, minä sitten siinä völjyssä menen käymään kaveripariskuntien luona. Kukaan ei koskaan kysy, voisinko tulla kylään tai voisiko meille tulla kylään. Aina yhteyttä otan minä ja kysyn, voisiko tulla käymään. Kukaan ei koskaan vaan soita ja kysy, mitä kuuluu. Äiti on ainoa, joka näin tekee. Töissä monesti juttu katkeaa, kun tulen paikalle. Vaihdetaan puheenaihetta.
Kaikki tämä satuttaa minua ja pahasti. Edelleen. Ei ihme, ettei minusta tullut täysijärkistä, kun on potkittu koko elämä päähän, tavalla tai toisella. Palaan kukkaruukkuun.
1 kommentti:
Tuo on muuten veikeetä, että itse saat olla aina soittamassa tietyille henkilöille. Ei mullekaan soittele "ihan vaan kuulumisia" kuin mutsi (sekin kyllä itse asiassa enemmän tekstailee), systeri ja yks ystävä. Muille kavereille se olen aina minä joka soittaa. Olen vähän miettinyt, että jospa ei soittaisikaan, niin soittaisiko ne ikinä takaisinpäin...? Tuskin.
Lähetä kommentti