Yksi, kaksi... eikun viisi

Viisi uutta jälkeä käsissäni. Munhan ei enää pitänyt viillellä. Mitä tapahtui??? Varmaan kaikki voi arvata, ettei tullut sitten eilen zumbailtua, ei. Noh, en olisi kyennytkään, kaamea olo (ihan oikeesti, jos se vitun flunssa nyt meinaa tulla, ni tulis kerralla kunnolla!!!!) koko illan. Ja mitä mä tein? Lohdutin kiusasin itseäni sit syömällä. Kun en muutakaan osannut. Vittu. Menee päin mäntyä koko paska. Mutta, tehty mikä tehty, ei sitä tekemättömäksi saa.

Mutta oliko pakko silti viiltää? Taas torstaina joku kolmannen miljoonannen asteen kuulustelu ja selittely Raksulle. Mä mokaan kaiken! Otsaani vois tatuoida ison ällän. Sitähän mä olen, luuseri. Ei paljon huvittanut lähteä töihin, mutta pakko mikä pakko (miksi kaikki on aina pakko?!?). Ja olikin sit kiva yli puoleen matkaan kahlata tuolla hangessa, kun kaupunki ei ollut aurannut kuin keskustan. Perskeles. No, ehkä yksi kalori enemmän kulutettu :D.

Pakenin sitten eilen elämääni taas kirjoihin. Melkein kaikki Päätalot luettu. Pari on vielä Iijoki-sarjasta lukematta ja sit sain kummienolta pari ihan irrallista kirjaa. Ei saanut yhteen vuoteen luettua, mutta melkein =). Sit saa siirtyä niihin kymmeniin kirjoihin, jotka lukemattomana odottaa mua kirjahyllyssä. Saa upota aivan uusiin maailmoihin eikä tarvitse miettiä omaa paskaa elämää.

Tai ei, ei tämä kaikistellen paskaa ole, osittain vain. Raksun kanssa on ihana olla. Ollaanhan me oltu kimpassa jo kohta 9 vuotta, joista kohta neljä vuotta asuttu samoissa nurkissa. Ettei ihan kaikki vaan voi olla paskaa... Ja onhan niitä joskus jotain ilonpilkahduksia (lottovoittoooo, missä viivyt?!?). Mutta ehkä tarkoitan sitä, että oma päänsisäinen elämäni on perseestä. Miten sen saisi korjattua?

Lukiossa mulla oli mahdollisuus käydä terapiassa, mutta sekin jäi kesken. En vain saanut kerrottua sille tossun alla olevan oloiselle nössykkämiehelle mitään siitä, miksi musta tuntuu pahalta. Ja sit viimeinen niitti oli se, kun anoreksiaa sairastava luokkakaverini sattui tulemaan suoraan jälkeeni vastaanotolle (itsehän olin tässä vaiheessa jo lihonut hieman (vittu kun olisinkin nyt niin hoikka mitä siinä hetkessä!!!) ja olin kateellinen ja ahdistunut omista "liikakiloistani"). Siihen jäi tämän tytön terapia. Olihan mulla sairaslomalappu pitkäksi aikaa. Mutta sen jälkeenhän mitään hoitoa mie en ole saanut. Ehkä olisi pitänyt. Ainakin ajatuksistani päätellen.

Olen siis epäonnistunut huolehtimaan itsestäni. Nyt menen huolehtimaan asiakkaista ja heidän rahatilanteestaan. Palaan kukkaruukkuun.