Itseviha on taas huipussaan. Raksu oli eilen kotona ja minä kaunistelin itseäni pienesti sievästi leipäveitsellä (salassa toki). Pari ihan pikkuruista jurmua vain, sen verran että sain veret liikkeelle. Ja käsi eikun kaunistuu! Sanoin jo Raksullekin, että heti kun pääsen tästä flunssasta *tirsktsuuhaivastus*, on pakko alkaa taas liikkumaan, kun ahdistaa tämä liikkumattomuus. Raksun isän tilanteen vuoksi on oma itse jäänyt taustalle, mutta nyt alkaa vihamonsteri taas nostamaan päätään. Ja se nostaa päätään siten, ettei ole yhtään mukava olla oman itsensä seurassa. Illalla onkin tiedossa peruspersekänni, jotta edes hieman helpottaisi. Tulee kai musta alkkis pian tällä tahdilla... Pitää taas siirtää johonkin muuhun tämä rakkaus itseäni kohtaan. Seuraava keino taitaa olla tosin ruoka ja sen säännöstely. No, parempi sekin. Ja sillähän on tunnetusti niitä mukavia sivuvaikutuksia kuten laihtuminen.
Hassuahan toki on, että nyt olen syönyt kuin sika enkä ole liikkunut, kuin kävellyt töihin (tosin väilllä laiskuuttani tullut autolla töihin ja kävellyt vain kotiin päin), niin silti en ole lihonut. En kyllä laihtunutkaan. Mutta ahdistus on silti suuri ja halu saada ruho pienemmäksi vielä suurempi. Tiedän, että huomenna uusi elämä ei onnistu, törpöttelyjen vuoksi. Minun ainoa krapulan parannuskeino on RUOKA. Että joskos sunnuntaiaamuna olisi sitten niin kamala läskiahdistus, että sen uuden elämän jaksaisi aloittaa uudella innolla. Ja toivottavasti tämä raivostuttava nuhailu häipyy siihen mennessä!
Nyt ahdistelemaan oman perseensä ja mahansa seuraan ja kenties pitäisi niitä töitäkin koittaa... Kolmelta kotiin ja känni päälle heti kuudelta. Sonmoro. Palaan kukkaruukkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti