Unenhakuista elämää

Herätyskellon soidessa tekisi mieli painaa vain kello kiinni, kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Ei jaksaisi kiinnostaa. Ei halua nousta. Illalla tekee mieli mennä nukkumaan heti töistä tullessa. Töissä ajattelee, että tekee kaikkea kivaa (lue: lukee kirjoja) kotiin päästyä. Kotiin mennessä haluaa vain nukkumaan. Koko illan kyttää kelloa ja toivoo, että voisi jo mennä nukkumaan.

Huomaan itsessäni masennuksen oireita. Mikään ei huvita, mitään ei jaksa. Ei kiinnosta kuunnella toisten juttuja. Huomaan ajautuvani ajatuksissani toisiin maailmoihin, parempiin maailmoihin. Miten kauan tätä jaksaa? Pakon edessä töihin (joissa ei kyllä ole mitään vikaa, tämä masennusahdistus ei johdu tällä kertaa työpaikasta), pakon edessä naamio kasvoille, pakon edessä esittää ihmistä. Milloin se loppuu? Milloin tulee viimeinen niitti ja mä vaan jään kotiin? Todennäköisesti siinä vaiheessa miut saa kärrätä hautausmaalle, koska sisu ei anna hevillä periksi. On pakko tehdä töitä, että saa rahaa. Kuten Päätaloissa Riitu sanoo pienelle Kallelle: "yritetään yhdessä hyyrtää perheen etteen".

Pakkopakkopakko. Tuntuu, että tällä hetkellä koko elämä on yksi ja sama PAKKO. Saisi sen lottovoiton (siis ISON sellaisen), niin voisi jäädä hoitamaan itseään kotiin. Pelkään, että jossain vaiheessa kroppa sanoo sopimuksen irti. Välillä tulee inhoja rytmihäiriöitä ja pistää rintaan. Yritän ohittaa sen. En halua aiheuttaa huolta muille, siksi yritän pakolla tehdä normaaleja asioita. Raksua ei voi nyt vaivata, on niin paljon huolehdittavaa muutenkin.

"Olet taas tehnyt pahaa itsellesi."

"Se on se sama vanha 20 vuotta vanha rupi, jota olen vain jatkuvasti repinyt auki."

20 years my ass. Palaan kukkaruukkuun.