Olen joutunut siirtymään kävelyyn työmatkoilla. Maanantain pärjäsin vielä pyörän kanssa, mutta eilen joutui jo laittamaan tassua toisen eteen töihin ja sieltä taas kotiin päästäkseen. Ei sillä, että näillä leveyksillä vielä liukasta olisi vaikka parina aamuna onkin pakkasta ollut, vaan jarrut on lopussa. Siis totaalisen lopussa. Kun ei meinaa enää saada pysäytettyä risteyksiin ja alamäessä ei saa oikein edes vauhtia pois. Totesin
On tuntunut hyvältä kävellä. Vaikka miulle siinä aina aivan järkyttävän kuuma tuleekin kuten aina liikkuessa. Mutta se on tehnyt päälle hyvää. Ainakin nyt, kun kelit on olleet ihan jees. Saa nähdä sitten, kun tulee taivaan täydeltä vettäräntäälunta. Mutta toistaiseksi olen nauttinut. Sitä paitsi olen varma, että reilun tunnin kävely mäkisessä maastossa kuluttaa enemmän kaloreita kuin 20 minuutin pyöräily.
Edelleen tekisi mieli huutaavittuillaraivota töissä kaikille. Selittävät jotain tekopyhää paskaa. En mie jaksa kuunnella. Kuinka on kamalaa, kun joku teki jotain ja joku toinen jotain muuta. Siis vittu, hankkikaa elämä! Ei sillä, että miulla sitä suuremmin olisi, mutta en jaksa ihmetellä joka helvetin asiaa ja repiä niistä vielä jotain suurtakin suurempaa draamaa. Ja kuunnella sitä leikkimielistä vittuilua siitä miun ruokatunnin yhdestä ainoasta kuivasta varrasleipäpalasta. Joku päivä varmaan räjähdän ja oion hiukkasen käsityksiä miusta...
Mietin jo oikeasti eilen työterveyshuoltoon menemistä. Jos pääsisi ravitsemusterapeutille. Mutta jaksaisinko kuunnella sitä, miten paljon paskaa mie olen saanut aikaiseksi itselleni? Ja miten pitäisi syödä, mutten sitten ehkä kuitenkaan pysty ja osaa? Ja raha? Mitään kun ei ilmaiseksi saa... Saattaisihan siitä jotain apua olla, ehkä... Mutta olenko vielä valmis luovuttamaan kutistumisen suhteen? Täytyy pohtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti