Lunta tulvillaan...

Toiveissa siis, että se pysyvä lumi satelee tupruttaa kylläkin parhaillaan alas taivaista. Maisemasta tulee puhtaan valkoinen kaduista ihan perkeleen huonokuntoiset ja valoisampi. Mielikin kiittää, kun ei tarvitse katsella harmaita katuja ja kuolleita puita. On ihanaa, kun tulee OIKEA talvi.

Tosin ei ole kamalan kivaa saada työmatkallaan viidesti kallonsa melkein halki, kun eilinen märkä tie on jäätynyt ja päälle on satanut pakkaslunta. Ja kun kaupunki ei millään ole raskinut hiekottaa. Seurauksena on sitten selässä toispuoleinen jumi, josta irtaantumisesta ei näytä olevan mitään toiveita ilman massiivista muokkausta. Lisäksi vasen polvi otti sen verran messeviä kiertoliikkeitä näissä kävelymatkani akrobatiaosioissa, että maailmanluokan uimahyppääjätkin olisi kateellisia. Ans kattoo, miten kivasti se iltaan menessä alkaa turvottelemaan.

Joten rampana saan siis tästä talven alusta nauttia. Tai onko tämä nyt sitten pysyvää, mutta hetkellisesti ainakin. Meinaa lisäksi jonkin asteista nenänvuototautia puskea. Aivastuttaa, henki ei kulje, yskittää, kurkku hetkittäin karhea. Jostain ilmestyi vielä jomotus päähänkin, vissiin onteloissa tukkoa tai jotain, kun otsaan sattuu. Tämän hetkinen olotilani lähentelee siis kaaosta. Kylmäkin on. Patterit hehkuttaa täysillä, mutta silti sormet on kalikat. Eikä varpaillakaan mikään kehuttava olo ole... Kroppani kuullut koskaan ääreisverenkierrosta?!? Kiskottava varmaan villikset jalkaan pian.

Työ itsessään tuntuu nyt kivalta kun vain olisi jotain, mitä tehdä! , mutta työkaverit meinaa vituttaa aina vaan. Miulle tiuskitaan välillä siihen malliin, että tekisi mieli käydä silmille. Kun yritän asiallisesti vain jostain työasioista keskustellailmoittaapuhua, niin tullaan vastaan naama norsun tavaralla. Ja sellaisella äänensävyllä, että tekisi mieli paeta nurkkaan vollottamaan. Sitähän mie olen muutoinkin tässä viime päivinä harrastanut. Kun en muuta osaa.

Talotuuletin hajosi viikonloppuna, joten ilmanvaihto kotona ei pelitä normaalisti. Vittu. Siitä sain jo lauantaina ja sunnuntaina kaameat itkupotkuraivarit aikaiseksi PMS ja muutoin vain heikko päätilanne ja Raksun helisemään itseni kanssa. Romahdin, koska miun täytyy hoitaa se kuntoon, kun Raksu ei ole kotosalla. Isännöitsijä osasi valaista miuta sen verran, että hyö sen hoitavat ja laittoi viestiä huoltoyhtiöön. Mitään ei ole toistaiseksi kuulunut, joten ans kattoo, milloin ne sedät miksei myös tädit ennättää kurkistelemaan sitä tilannetta meillä. Pian, toivon mie! Saisi sen sitten joskus vielä kuntoonkin.

Raksu-ikävä kasvaa myös hetki hetkeltä. Viikonloppu ei riitä miulle. Ei mitenkään. Varsinkaan, kun käytännössä se viikonloppu tarkoittaa perjantai-iltaa, lauantaita ja sunnuntaiaamua. Päivällä lähdettävä jo tuonne kauas Lappiin. Matka on pitkä, diesel kallista ja talvi vielä sotkemassa ajokelejä. Märisen myös tätä yksikseni. Raksu poistui kotoa sunnuntaina ja mie vollasin tunnin SIIS TUNNIN! AIKUINEN IHMINEN! perään. Nämä reissuamishommat näkyy vain kerta kerralta tulevan miun kohdalla vaikeammiksi, vaikka luulisi, että kaikkeen tottuu. Mie en näköjään totu. Hetki hetkeltä tulen vainoharhaisemmaksi ja panikoin joka kerta vain enemmän. Ei tätä jaksaisi enää. Ei miusta ole elämään yksin.

Ihan oikeasti tuntuu, ettei pää kestä enää kauaa. Että miun on päästävä saikuttamaan edes hetkeksi. Kun en mie edes osaa enää nukkua. Työterveyshuolto tosin on kuulema niin tupella, ettei sinne kannata edes yrittää. Eli vaihtoehdoksi jää ranteet auki ja päivystykseen, jos se sitten sitä kautta hoituisi. Palaan kukkaruukkuun.