Ahdistava maanantai

Maanantai. Viikon vittumaisin päivä. Pitkä viikko vielä edessä. Kun ei taas jaksaisi. Kuunnella työkavereiden juttuja. Esittää pirteää, vaikka mielessä myllertää ajatus veitsestä ja verenvuodatuksesta. Tehdä töitä, joita ei edes ole. Olla ajatustenlukija ja salapoliisi, kun viesti ei työnteon kannalta oleellisista asioita tule perille asti. Vittuuntua edelleen väärin tehdyistä päätöksistä viestin kulkemisen puutteellisuuden takia.

Oikeasti olisi pitänyt jäädä nukkumaan. Kun ei sitä untakaan tullut liiemmin nautittua viime yönä. Nuha meinaa tulla päälle, vaikka vasta sairastin sitä toista tautia, joka ilmeni enemmänkin yskän muodossa. Joka sekään ei ihan täysin ole pois. Korvakin ilmoittelee kipuilevansa, mistä lie. Ei siellä kuitenkaan mitään ole. Ei olisi tarvinnut tulla tänne tekopyhien ihmisten keskelle, vetää suuta hymyyn ja edes yrittää olla ystävällinen vittuilun sijasta.

Eilen Teho-Osaston ekan kauden parissa sain itseni itkemään. Kun Mark Greene ei saanut pelastettua naista hätäsektion jälkeen. Tuli ajatus siitä, että mitä oli tapahtua hieman reilu 29 vuotta sitten. Kun oli kuolla äiti ja lapsi. Olisiko niin ollut parempi? Ei äidin osalta, mutta lapsen. Kuka sen tietäisi? Ja voisiko joku kertoa sen miullekin?

Miun aivot on jumissa ja ajatus elämän lopettamisesta kiertää yhä pahemmin kehää pienessä mielessäni. Toisaalta haaveilen hoidosta, mutta pää ei anna periksi. Kun sitten loppuu rahat. Ei pysty. Yritän kituuttaa ja tapan itseni väsymykseen. Ei se haittaa, ei miuta kukaan kuitenkaan tarvitse. Mikään ei kiinnosta. Paitsi kutistuminen olemattomaksi. Ahdistaa vain. En tiedä miten tästä jatkaisi. Olen niin lopussa, henkisesti ja fyysisesti. En fyysisesti, miussa on lihaa vaikka muille jakaa.