Lunta tulvillaan...

Toiveissa siis, että se pysyvä lumi satelee tupruttaa kylläkin parhaillaan alas taivaista. Maisemasta tulee puhtaan valkoinen kaduista ihan perkeleen huonokuntoiset ja valoisampi. Mielikin kiittää, kun ei tarvitse katsella harmaita katuja ja kuolleita puita. On ihanaa, kun tulee OIKEA talvi.

Tosin ei ole kamalan kivaa saada työmatkallaan viidesti kallonsa melkein halki, kun eilinen märkä tie on jäätynyt ja päälle on satanut pakkaslunta. Ja kun kaupunki ei millään ole raskinut hiekottaa. Seurauksena on sitten selässä toispuoleinen jumi, josta irtaantumisesta ei näytä olevan mitään toiveita ilman massiivista muokkausta. Lisäksi vasen polvi otti sen verran messeviä kiertoliikkeitä näissä kävelymatkani akrobatiaosioissa, että maailmanluokan uimahyppääjätkin olisi kateellisia. Ans kattoo, miten kivasti se iltaan menessä alkaa turvottelemaan.

Joten rampana saan siis tästä talven alusta nauttia. Tai onko tämä nyt sitten pysyvää, mutta hetkellisesti ainakin. Meinaa lisäksi jonkin asteista nenänvuototautia puskea. Aivastuttaa, henki ei kulje, yskittää, kurkku hetkittäin karhea. Jostain ilmestyi vielä jomotus päähänkin, vissiin onteloissa tukkoa tai jotain, kun otsaan sattuu. Tämän hetkinen olotilani lähentelee siis kaaosta. Kylmäkin on. Patterit hehkuttaa täysillä, mutta silti sormet on kalikat. Eikä varpaillakaan mikään kehuttava olo ole... Kroppani kuullut koskaan ääreisverenkierrosta?!? Kiskottava varmaan villikset jalkaan pian.

Työ itsessään tuntuu nyt kivalta kun vain olisi jotain, mitä tehdä! , mutta työkaverit meinaa vituttaa aina vaan. Miulle tiuskitaan välillä siihen malliin, että tekisi mieli käydä silmille. Kun yritän asiallisesti vain jostain työasioista keskustellailmoittaapuhua, niin tullaan vastaan naama norsun tavaralla. Ja sellaisella äänensävyllä, että tekisi mieli paeta nurkkaan vollottamaan. Sitähän mie olen muutoinkin tässä viime päivinä harrastanut. Kun en muuta osaa.

Talotuuletin hajosi viikonloppuna, joten ilmanvaihto kotona ei pelitä normaalisti. Vittu. Siitä sain jo lauantaina ja sunnuntaina kaameat itkupotkuraivarit aikaiseksi PMS ja muutoin vain heikko päätilanne ja Raksun helisemään itseni kanssa. Romahdin, koska miun täytyy hoitaa se kuntoon, kun Raksu ei ole kotosalla. Isännöitsijä osasi valaista miuta sen verran, että hyö sen hoitavat ja laittoi viestiä huoltoyhtiöön. Mitään ei ole toistaiseksi kuulunut, joten ans kattoo, milloin ne sedät miksei myös tädit ennättää kurkistelemaan sitä tilannetta meillä. Pian, toivon mie! Saisi sen sitten joskus vielä kuntoonkin.

Raksu-ikävä kasvaa myös hetki hetkeltä. Viikonloppu ei riitä miulle. Ei mitenkään. Varsinkaan, kun käytännössä se viikonloppu tarkoittaa perjantai-iltaa, lauantaita ja sunnuntaiaamua. Päivällä lähdettävä jo tuonne kauas Lappiin. Matka on pitkä, diesel kallista ja talvi vielä sotkemassa ajokelejä. Märisen myös tätä yksikseni. Raksu poistui kotoa sunnuntaina ja mie vollasin tunnin SIIS TUNNIN! AIKUINEN IHMINEN! perään. Nämä reissuamishommat näkyy vain kerta kerralta tulevan miun kohdalla vaikeammiksi, vaikka luulisi, että kaikkeen tottuu. Mie en näköjään totu. Hetki hetkeltä tulen vainoharhaisemmaksi ja panikoin joka kerta vain enemmän. Ei tätä jaksaisi enää. Ei miusta ole elämään yksin.

Ihan oikeasti tuntuu, ettei pää kestä enää kauaa. Että miun on päästävä saikuttamaan edes hetkeksi. Kun en mie edes osaa enää nukkua. Työterveyshuolto tosin on kuulema niin tupella, ettei sinne kannata edes yrittää. Eli vaihtoehdoksi jää ranteet auki ja päivystykseen, jos se sitten sitä kautta hoituisi. Palaan kukkaruukkuun.

Mental head slap

Enkös mie viimeksi vannonut?

Taisi tapahtua vahinko eilen...

Syytän laardista hyllyvää olemustani.

Pää ei kestä.

Pakko yrittää jotain.

Viikonloppuna pitsalauantai.

Lupasin jo Raksulle.

Ääh...

Ehkä sunnuntaina alkaa kutistuminen?

Palaan kukkaruukkuun.

Unelma Säleikkö

Että sihteerismimmejä. VITTU. Tarkoittaa siis sitä, että kun toiset komentaa miuta hyppäämään, niin mie kysyn vain, miten korkealle. Tai siis näin se ainakin on tähän saakka mennyt. Viime viikolla yksi työkaveri (no se saatanan 20 kiloinen kukkakeppi, joka valittaa joka käänteessä olevansa aivan liian lihava) teki selväksi olevansa omasta mielestään parempi ihminentyöntekijälaihduttaja kuin mie. Määräsi miut tekemään asioita. SIIS MÄÄRÄSI. Eihän sitä voi kukaan työkaveri tehdä, ainoastaan pomo. Ja tässä talossa kun johtajankin kanssa ensin neuvotellaan, ei suoraan vain määrätä.

Asia on ryypätty pois mielestä, mutta tänä päivänä kukkakeppi sai miut taas nostamaan kierrokset arviolta noin sataan. Kun hän tekee päätöksen, mie laitan sitten maksut menemään. Syyhän tähän on se, ettei kukkakeppi vain osaa, mutta kun PITÄISI osata. Kuuluu toimenkuvaan. Tulee hieman sihteerikkö-fiilis itselle, kun toiset hoitaa varsinaiset hommat ja mie sitten vain näppäilen laskut maksuun. Perkele.

Ja siitä sadasta kun hieman pääsi kierrokset laskemaan, toinen työkaveri sitten pisti miut tarkistamaan väestötiedoista tiettyjä juttuja. Vaikka hänellä itsellään olisi ollut samaan ohjelmaan käyttöoikeus! VITTU MIE OLE MIKÄÄN YLEINEN SIHTEERI TÄSSÄ TALOSSA! Mullon omatkin hommat, eikä kiinnostusta hoitaa toisten paskaduuneja. Varsinkaan, kun itsekin pystyisivät sen tekemään. Mutta tämä on taas tätä yleistä pompotusta, jota tässä talossa näkyy miulle tulevan vähän joka suunnasta. Kukin vuorollaan...

Alkaa olla niin lähellä, vaikka työnä tästä työstä tykkäänkin, että mie häviän täältä. Johonkin. En tiedä minne, mutta... Ehkä tänään tärppäisi Vikinginssä? Pliis? Isä Meidän, joka olet taivaissa... Yritän saada kierrokset hiukkasen alemmas. Muutoin taitaa poksahtaa joku suoni päästä. Palaan kukkaruukkuun.

Se aika vuodesta

Eli ensilumi oli ilmestynyt yön aikana maahan tässäkin kolkassa ja ilostutti sitten miuta työmatkan aikana. Räntääkin taisi ainakin osan matkaa sadella, joten sen vuoksi tulee hieman miinusta, mutta muutoin aivan loistokeli :D. Kuinka pienet asiat voikin taas ainakin toistaiseksi saada pienen ihmisen näin iloiseksi. Ehkä mielialaan osaltaan vaikuttaa myös olemassaoleva energiavaje...Vähän ruokaa, parempi mieli ja sitä rataa.

Mielialaa nostaa myös vanhan ja uskollisesti palvelleen luurin tilalle perjantaina hankittu uusi soittoväline. Lumian kanssa on tultu tutuiksi aika pian ja homma pelittää. Vielä pitäisi saada aikaiseksi siirtää vanhalta muistikortilta kaikki tutut ja turvalliset tiedostot tuohon luuriin ja sämplätä sitä paremmin oman näköiseksi, mutta ehkä sitten viikonloppuna. Tuntuu, etten saa mitään tuollaista aikaan näin arkisin. Mutta ihan positiivinen yllätys on ollut hän. Kun vielä rakkaan edesmenneen rekun kuvan saa taustakuvaksi, niin homma pelittää entistä paremmin.

Pitäisi jostain repiä taas raivoa imuroimiseen. Eteiseen on kantautunut hiekkaa ja roskaa, vaikka perjantaina vasta on imuroitu. Paska. Ja sitten jäi kummittelemaan mieleen taas se yksi kammo hämähäkki, jonka raa'asti murhasin tänä aamuna eteisestä. Köllötteli niin onnellisen näköisenä seitissään, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Raksun haalarit rojottaa kumppareiden kera juurikin siinä nurkassa eikä sieltäkään ole ehkä ihan joka kerta tullut imuroitua, joten pitää vissiin hajoittaa ja hallita. Panna hämähäkkien mökit hyrskyn myrskyn. Eli sellaista luvassa tänään.

Elämässä ei edelleenkään ole mitään uutta. Päivät koostuu töihommista, Teho-osastosta ja Stephanie Plumista. Välillä myös ahdistuksen valtaamana pakottaudun kuntopyörälle hikoilemaan samalla, kun katson Teho-osastoa. Tänään tosin Huippumalleja. Paitsi jos suoritan sen imurointioperaation, enkä saa enää itsestäni muuta irti.

Olen laiska. Läskitys päällä, vaikka kuinka yrittää nipistää. Ehkä on yritettävä enemmän. Palaan kukkaruukkuun.

Eilisiltaiset ajatukset pyörivät taas itsensä vahingoittamisen ja itsemurhan ympärillä. Kuinka voisin viiltää syvälle, soittaa lanssin ja lähteä tikattavaksi. Tai kuinka voisin vetää 80 kappaletta grammaisia Para-Tabseja viinan kanssa ja lähteä vatsahuuhteluun. Tai kuinka voisin leikata itsestäni kaiken sen laardin pois ja kuihtua olemattomiin.

Miun täytyy päästä eroon tästä. Ajatukset johti noille poluille taas liiasta syömisestä. Liian syömisen laukaisi työkaverin toteamus töistä lähtiessäni. Perseeni on kuulema pienentynyt. As if. Mie olen sitä mieltä, että se vasemman jalan pikkuvarpaan kynsi on laihtunut. Vittu. Ei tällaista voi jatkaa loputtomiin.

Onneksi Raksu tulee tänään. Vaikka välillä ahdistaa hänkin. Koska rassaan kaikkea ympärilläni. Olen paska ja norsu. Itseviha taas huipussaan tänään. Arvostuksesta ei tietoakaan. Tekisi vain mieli vetää pää täyteen siideriälonkeroakaljaaviinaa ja viiltää itsensä hengiltä paeta maailmasta. Palaan kukkaruukkuun.

Kotona ei olisi tylsää, töissä taas...

1. seurusteletko kolmen päivän päästä? - Kyllä, jos hengissä pysytään.
2. poltatko tupakkaa? - En enää. Lopetin puolitoista kuukautta sitten. Ja on muuten potti olo :D.
3. poltatko ruohoa? - En sitäkään.
4. arvosteletko ihmisiä? - Joskus.
5. oletko naimisissa? - En.
6. onko olemassa joku joka ei pidä sinusta jonkin asian takia jota et edes tehnyt? - En tiedä.
7. kaipaatko jotakuta? - Raksua ja Annaa elossa olevista. Raksun isää ja isovanhempia kuolleista.
8. luuletko että hänkin kaipaa sinua? - Toivottavasti molemmat elossa olevat. Kuolleista en osaa sanoa, kun en tiedä tuosta kuolemanjälkeisestä...
9. puhutko vielä joskus hänelle? - Raksulle ja Annalle kyllä.
10. oletko vihainen kenellekkään juuri nyt? - Varmaan itselleni. Jatkuvasti.
11. pidätkö tällä hetkellä kenestäkään? - Raksusta.
12. oletko suudellut ketään huulille viimeisen 24 tunnin aikana? - Noup.  
14. tykkäätkö halailla? - Välillä ja paljon.
15. ketä suutelit viimeksi? - Raksua.
16. rakastatko jotakuta? - No Raksua.
17. minkä yhden asian olet tänä vuonna oppinut? - Ettei lääkäreihin voi luottaa. Edes Suomessa.
18. tuletko toimeen vanhempiesi kanssa? - Hyvin tulenkin =).
19. tykkäätkö ihmisistä? - Tutuista ja kavereista, muista en niin kamalasti välitä.
20. viimeisin asia jonka takia itkit? - Varmaan oma itseni ja elämäni ja lihavuuteni ja se, että oliko miun sittenkään tarkoitus selvitä tänne hengissä. 
21. kuka on soittanut sinulle viimeksi? - Raksu.
22. mielialasi? - Vituttaa kuin pientä oravaa, kun käpy on jäässä.
23. mikä biisi soi tällä hetkellä? - Ei mikään, aamuraatio höpöttelee.
24. millainen paita sinulla on päällä? - Vihreä fleecetakki.
25. mitä teit viime yönä? -  Nukuin, en nukkunut, nukuin, en nukkunut, nukuin...
26. oletko pitkävihainen? - Riippuu asiasta. Varmaankin olen.
27. mitä suunnitelmia sinulla on huomiseks? - Töihommia kahdeksan tuntia ja kaupassa käyntiä.
28. mitä teit eilen? - Olin töissä, kuntopyöräilin (whoa, kaloreiden kulutusta!!), katoin Teho-osastoa ja luin. Että näin mielenkiintoista sinkkuelämää mie arkisin aina vietän.
30. mitä meinaat tehdä seuraavaksi? -Taidan lähteä kahville. Nyt. Heti.

Seksiviikkoa

Olen joutunut siirtymään kävelyyn työmatkoilla. Maanantain pärjäsin vielä pyörän kanssa, mutta eilen joutui jo laittamaan tassua toisen eteen töihin ja sieltä taas kotiin päästäkseen. Ei sillä, että näillä leveyksillä vielä liukasta olisi vaikka parina aamuna onkin pakkasta ollut, vaan jarrut on lopussa. Siis totaalisen lopussa. Kun ei meinaa enää saada pysäytettyä risteyksiin ja alamäessä ei saa oikein edes vauhtia pois. Totesin vaikka itsemurha-altis nyt olenkin, että olisi turvallisempaa siirtyä kahdelle jalalle kuin kruisailla liikenteen seassa ilman jarruja.

On tuntunut hyvältä kävellä. Vaikka miulle siinä aina aivan järkyttävän kuuma tuleekin kuten aina liikkuessa. Mutta se on tehnyt päälle hyvää. Ainakin nyt, kun kelit on olleet ihan jees. Saa nähdä sitten, kun tulee taivaan täydeltä vettäräntäälunta. Mutta toistaiseksi olen nauttinut. Sitä paitsi olen varma, että reilun tunnin kävely mäkisessä maastossa kuluttaa enemmän kaloreita kuin 20 minuutin pyöräily.

Edelleen tekisi mieli huutaavittuillaraivota töissä kaikille. Selittävät jotain tekopyhää paskaa. En mie jaksa kuunnella. Kuinka on kamalaa, kun joku teki jotain ja joku toinen jotain muuta. Siis vittu, hankkikaa elämä! Ei sillä, että miulla sitä suuremmin olisi, mutta en jaksa ihmetellä joka helvetin asiaa ja repiä niistä vielä jotain suurtakin suurempaa draamaa. Ja kuunnella sitä leikkimielistä vittuilua siitä miun ruokatunnin yhdestä ainoasta kuivasta varrasleipäpalasta. Joku päivä varmaan räjähdän ja oion hiukkasen käsityksiä miusta...

Mietin jo oikeasti eilen työterveyshuoltoon menemistä. Jos pääsisi ravitsemusterapeutille. Mutta jaksaisinko kuunnella sitä, miten paljon paskaa mie olen saanut aikaiseksi itselleni? Ja miten pitäisi syödä, mutten sitten ehkä kuitenkaan pysty ja osaa? Ja raha? Mitään kun ei ilmaiseksi saa... Saattaisihan siitä jotain apua olla, ehkä... Mutta olenko vielä valmis luovuttamaan kutistumisen suhteen? Täytyy pohtia.

Seksintäyteistä keskiviikkoa kaikille. Mie olen selibaatissa huomiseen. Palaan kukkaruukkuun.

Ahdistava maanantai

Maanantai. Viikon vittumaisin päivä. Pitkä viikko vielä edessä. Kun ei taas jaksaisi. Kuunnella työkavereiden juttuja. Esittää pirteää, vaikka mielessä myllertää ajatus veitsestä ja verenvuodatuksesta. Tehdä töitä, joita ei edes ole. Olla ajatustenlukija ja salapoliisi, kun viesti ei työnteon kannalta oleellisista asioita tule perille asti. Vittuuntua edelleen väärin tehdyistä päätöksistä viestin kulkemisen puutteellisuuden takia.

Oikeasti olisi pitänyt jäädä nukkumaan. Kun ei sitä untakaan tullut liiemmin nautittua viime yönä. Nuha meinaa tulla päälle, vaikka vasta sairastin sitä toista tautia, joka ilmeni enemmänkin yskän muodossa. Joka sekään ei ihan täysin ole pois. Korvakin ilmoittelee kipuilevansa, mistä lie. Ei siellä kuitenkaan mitään ole. Ei olisi tarvinnut tulla tänne tekopyhien ihmisten keskelle, vetää suuta hymyyn ja edes yrittää olla ystävällinen vittuilun sijasta.

Eilen Teho-Osaston ekan kauden parissa sain itseni itkemään. Kun Mark Greene ei saanut pelastettua naista hätäsektion jälkeen. Tuli ajatus siitä, että mitä oli tapahtua hieman reilu 29 vuotta sitten. Kun oli kuolla äiti ja lapsi. Olisiko niin ollut parempi? Ei äidin osalta, mutta lapsen. Kuka sen tietäisi? Ja voisiko joku kertoa sen miullekin?

Miun aivot on jumissa ja ajatus elämän lopettamisesta kiertää yhä pahemmin kehää pienessä mielessäni. Toisaalta haaveilen hoidosta, mutta pää ei anna periksi. Kun sitten loppuu rahat. Ei pysty. Yritän kituuttaa ja tapan itseni väsymykseen. Ei se haittaa, ei miuta kukaan kuitenkaan tarvitse. Mikään ei kiinnosta. Paitsi kutistuminen olemattomaksi. Ahdistaa vain. En tiedä miten tästä jatkaisi. Olen niin lopussa, henkisesti ja fyysisesti. En fyysisesti, miussa on lihaa vaikka muille jakaa.

Kehittävää keskustelua

Eilinen piti sisällään tiukan tai sitten ei niin tiukan kehityskeskustelun pomon kanssa. Kyseessä oli siis tulevaisuuden tavoitteet työyhteisössä ja oman uran (miullako muka ura?) kehittämisessä. Menneeseen ei tarvinnut katsoa, kun ei miun kanssa ole tässä työpaikassa koskaan käyty kehityskeskustelua. Ei siis tarvinnut kuulla mollauksia siitä, miten huonosti jokin asia on mennyt tai miten jokin asia ei ole toteutunut.

Pomo kyseli myös työhyvinvoinnista ja työkyvystä. Työkykyyn valittelin toki näitä rikkinäisiä niveliäni ja sitä, kuinka välillä ranteeni on paketoitu linimenttihauteeseen. Työssä väitin jaksavani hyvin. Ja kai mie osaltani jaksankin, ihan joka hetki ei vituta kuin pientä oravaa... Tai edes joka päivä. Sanoin kyllä mieluusti tekeväni esim. nelipäiväistä viikkoa, jos se taloudellisesti olisi mahdollista. Nyt ei ole. Tuskin koskaan. Haaveitahan toki saa olla.

Pomo kyseli myös mielestä. Oli havainnut parisen viikkoa takaperin miun olleen hiljainen hissukka ja omiin oloihini vetäytyvä. Oli meinannut tulla kyselemään, missä mättää. Valehtelin suutsilmätkorvat täyteen, ettei miulla mikään ole. Ja että jaksan hyvin täällä. En kai mie nyt ala pomolle tilittämään miun olemattomasta mielenterveydestä?!? Totta on, että olen täällä monesti äänessä ja esitän useimmiten iloisempaa kuin oikeasti olenkaan. Mutta ei miun mielestä miun työkavereiden tarvitse tietää, mitä miun mielessä liikkuu. Perkele, hulluksihan ne miut täällä leimaa, jos mie alan tilittää, että hiukkasen meinaa olla tuon syömisen kanssa vaikeuksia. Ja että mieluusti välillä vetäisin jokaista täällä päin nekkua, kun ei vain jaksaisi kuunnella kaikenmoista lässytystä. Valehtelen mieluummin.

Luulen kroppani muuttuneen. Mutta se taitaa olla vain hetkittäistä hapatusta. Välillä vain tulee se tunne. Peili ei näytä mitään. Vaakaa en uskalla edes ajatella, se taitaisi räjähtää avaruuteen miun elopainosta. Muutosta tai ei, miljoonia kiloja ja senttejä on vielä tavoitteeseen. Palaan kukkaruukkuun.

Uusi viikko...

... ja uudet kujeet. Miulla tosin ne kujeet taitaa olla joko ihan ne samat vanhat vain tai sitten niitä ei ole laisinkaan. Töihommiin piti taasen raahautua, vaikka jostain niin eriskummallisesta syystä oma sänky kuumalla untuvapeitolla olisi houkuttanut noin miljoona kertaa enemmän kuin kylmäänkosteaanpimeään lähteminen. Tahi se maksatushakemuksen vääntäminen. Pah.

Olen ajatellut ottaa itseäni niskasta kiinni. Toivottavasti tämä ei jää vain ajatuksen tasolle. Mie en jaksa enää tällaista. Ehkä tämä uusi viikko uudet kujeet meinaa sitä, että käännän kurssin elämässäni. Ja olen taas viiden minuutin päästä hyvästä päätöksestä valittamasta elämäni paskaisuutta täällä. En jaksa enää märehtiä omaa oksettavuuttani. En jaksa valittaa paskaa kohtaloa. En vain jaksa. Haluan hymyillä, ottaa osaa asioihin (mihin vitun asioihin?!?) ja olla iloinen. Tiedän, että nämä viikot nyt menee omalla painollaan, kun ei tuonne vesisateeseen oikein huvita painua pyöräilemään, mutta noin yleisesti. Että jaksaisi jotain muutakin kuin märehtimistä.

Haluan urheilla (juu juu, heti tänään taas kuntopyörälle tai zumbaamaan, ehkä kuntopyörälle, koska Teho-osasto polttelee dvd-soittimessa...) ja olla aktiivinen. Sohvalla makaamisen sijasta. Haluan, että miut joskus muistetaan jostakin muustakin kuin ahdisteluista ja joka asiasta kieltäytymisestä. Tahdon osallistua juttuihin Raksun kanssa. Tiedän, että tällä hetkellä ahdistelen kropastani volyymiin miljardi, mutta yritän nyt saada senkin kuosiin. Liikunliikunliikun ja katson, mitä mie oikein syön.

Haluan pois tästä suosta, joka vetää miuta vain syvemmälle sisälleen. Yritän ainakin kovasti, jos se nyt ei ihan tällä kellonlyömällä tapahdukaan. Ja kiitos Inkeri, saatan ottaa neuvosta vaarin =). Jotain kummaa sielunsisaruutta täälläkin suunnassa sinne päin. Hassua. Parempaa maanantaita kaikille. Palaan kukkaruukkuun.

Miumiun päivä

Ajattelin ihan konkreettisesti esitellä teille miun normi arkipäivän. Ja tämä on sitä aikaa, kun Raksu on reissuhommissa ja mie yksin. Otteita siis eiliseltä:

6:00 Herään herätyskellon soittoon ja kampean itseni ylös. Suunta vessaan ja kahvin keittoon. Kahvihan on ladattu valmiiksi edellisenä iltana, jottei aamulla tarvitse hoidella napin painamista kummempaa. Kun kahvi tippuu, mie koitan riipiä vaatteet niskaan. Aamukahvin ja toisen heräämisen jälkeen vuorossa on sitten hiusten laitto (lue: harjaus ja ponnarille taikominen) sekä meikkaus (lue: puuteri). Sitten aamiaista nassuun eli kaurapuuron valmistus nopsasti mikrossa. Ennätän vielä istuskellä 10-15 minsaa ennen kuin lähden töihin.

6:45 Pyörämatka töihin alkaa ja mie kiidän hullun lailla ja hikipäässä kolmen kilsan mittaisen matkan kustannuspaikalle. Pois alta risut ja männynkävyt, mie kun en osaa ajaa hitaasti!

7:00 Leimaan kellokortin ja ajelehdin työhuoneeseen avaamaan koneen. Bloggeriin ja siitä sitten töihommiin. Töihommiin kuuluu erinäisten viranhaltijapäätösten tekeminen ja välillä pitää sormensa upottaa myös maksatushakemuksiin. Lounastauko miulla on 11:00 - 11:30. Tietysti kaksi kahvitaukoa, aamusella heti 8:30 ja iltapäivällä 13:30. Taitaa useimmin lipsahtaa hieman pitkäksi... Mutta kahvistahan pitää nauttia ja sitä pitää nauttia paljon! Välillä noita töihommia riittää vaikka muille jakaa, mutta sitten on myös niitä hiljaisempia päiviä.

15:00 Mie leimaan itseni töistä kartanolle ja aloitan päinvastaisen ja vähintään yhtä hikisen pyörämatkan kotisuuntaan. Tässä vaiheessa mie hermostun aina tuon kaupungin läpi polkiessani, kun ihmiset pakkautuu miun tielle ja on paljon liikennettä. Ei pääse riittävän lujaa siis...

15:15 Mie olen kotona, katson postin ja lukitsen itseni turvallisesti kolmen huoneen, keittiön ja saunan rivariin. Lämmitän kasviskeittoa ja syön. Mietin pari minsaa, että odottelisinko vai alkaisinko heti urheilemaan.

15:30 Vaihdan vaatteet ja siirtelen tarvittavat huonekalut edestäni. Aloitan zumban.

16:10 Ähisen ja puhisen punaisena ja hikeä valuvana, zumba tahkottu läpi. Venyttelyä ja Tanssii tähtien kanssa -jakson katselua boksilta.

17:00 Pakko painua suihkuun. Pikaisen pesun jälkeen kotikuteet niskaan ja teetä mottiin. Liptonin mustaherukkaa, jos jotakuta kiinnostaa. Nannaa on. Tanssii tähtien kanssa tulee katsottua loppuun.

18:00 Australian MasterChef. Janet Evanovichin lukemista mainoskatkoilla.

19:00 Iltapalaksi kaksi palaa nyrkkirieskaa juustolla (kellekään epäselvää, mistä päin Suomenniemeä mie oikein olen?) ja kipollinen sokeroimatonta mehukeittoa (lue: turvaruokaa). Samalla nautittuna ruokapornoa Neljän tähden illallisen muodossa.

19:30 Painun lukemaan Evanovichiä sänkyyn.

19:50 Raksu soittaa päivän kuulumiset. Tuntuu, että hukun ikävään. Puhelun jälkeen lukeminen jatkuu.

21:30 Simmut kiinni ja peiton alle piiloon pahalta maailmalta.

Että näin hektistä miun elämä on. Vittu mie olen niin yksin. Joka päivä toistaa tuota samaa arkea. Kukaan ei soita miulle, mie en soita kellekään. Mie en käy missään, kukaan ei käy miun luona. Miulla ei ole ketään muita kuin Raksu. Ja pohjaton ahdistus ja suru tästä tiedosta. Missä vaiheessa elämästä tuli tällaista?

 Palaan kukkaruukkuun.

Haminan kaupunki

Siis miun pää on kuin Haminan kaupunki. Tai sitten vielä jotain paljon pahempaa. Päässä pyörii jatkuvalla syötöllä miljoona asiaa enkä mie osaa ratkaista niistä yhtä ainutta. Pieni pää, isot asiat. Ei vain toimi. Tuntuu, että tulen hulluksi. Kaiken hyvän lisäksi vaihdan mielipidettäni joka toinen sekunti asiasta kuin asiasta. Joten ihan selkeällä pohjalla tässä mennään.

Olen muuten vihdoinkin saanut itselleni sitä kaupan hyllyltä kadoksissa ollutta selleriä, joten sain kokkailtua itselleni sitä tomaattista kasviskeittoa. Ihan omien sovelluksien mukaan noin periaattessa mentiin määrien mukaan, kun ei sitä reseptiä sitten missään ole. Siis sitä, minkä mukaan mie olen aikaisemminkin kyseistä soppaa keitellyt. Saamarin mamma, kun on mennyt hukkaamaan ehkä sen parhaan reseptin ikuna! Hyvää tuli sopasta joka tapauksessa. Ja vaikka tämä nyt ei varsinaisesti ole ruokablogi vaan laihdutusruokablogi, niin julkaisen reseptin joka tapauksessa.

Miumiun tomaattinen kasviskeitto



1,4 l vettä

2 kasvisliemikuutiota

2 prk (500g) tomaattimurskaa

1 iso sipuli

n. 1/2 kg porkkanaa

1,5 kesäkurpitsaa

5-6 varsiselleriä

basilikaa

mustapippuria

Helppoa ja yksinkertaista: Pilko porkkanat, sipuli, kesäkurpitsat ja sellerit. Sellaista samankokoista kappaletta mielellään. Kiehuvaan veteen lisätään kasvisliemikuutiot, porkkanat ja sipuli. Annetaan kiehua kunnes kasvisliemikuutiot on sulaneet ja lisätään tomaattimurska. Lisätään sellerit ja kesäkurpitsat sekä mausteet. Sitten vain kiehutellaan miedolla kunnes keitto on valmista. Ja tämähän on sitten makukysymys. Että miten paljon purutuntumaa haluaa jättää kasviksiin. Ja soseuttaa voi jos haluaa, itse tykkäilen tuosta soseuttamattomasta versiosta eniten. Ja kaloreita annoksessa on n. 100, joten ei kovin pitäisi lihottaa.

Tällaista herkkua mie sitten nautin tällä viikolla. Annoksiahan tuosta tulee laskennallisesti kahdeksan kappaletta. Kannattaa muuten keitellä riittävän isossa kattilassa, jottei keittiö ole kokonaan moskan vallassa... Itse suosin viiden litran kattilaa. Keitto on myös pakastettavaa, itsekin nakkelin eilen neljä annosta pakkaseen ensi viikon varalle. Ei sitten joka viikko tarvitse keitellä.

Viime viikko meni flunssan kourissa, yskää ja nuhaa on vieläkin ilmassa. Olin todella pihalla, kuumettakin yli 38. Ja sitten ei osannut ajatella mitään diettailuja. Paska olin, makasin ja söinsöinsöin. Olen varmaan kaksin verroin itseni kokoinen kuin ennen sairastelua. Paska fiilis, itsemurhasellainen suorastaan. Eilen kuitenkin pakottauduin uskaltauduin zumbaamaan. Olen palannut raiteille, mutta tuo sairaus taas vei miut jonnekin manalan porteille. Ei kivaa, ei. Mutta yritettävä kai se on taas tästä ylöspäin.

Mutta kuten alussa totesin, pää on sekaisin. Miten sekaisin se Haminan kaupunki muutoin on? Koska miun polla on aivan kartanolla! Jokin tolkku tähän olisi saatava. Ja iltojen ennestään pimetessä miusta on tullut entistä vainoharhaisempi ja pelokkaampi. Raksu taitaa olla vuoden loppuun saakka reissuamassa, joten ei tämä tästä ainakaan hetkessä helpota. Joka ikiseen ääneen reagoin pulssin nousulla johonkin tuhannen tienoille ja kurkistelen pihalle, ettei siellä vain ole jotain rosmoa puskissa kökkimässä. Hulluksi taidan tulla lopullisesti viimeistään ennen joulua. 

Samoilla mennään kuin edellisessäkin viestissä, en osaa päättää. Palaan kukkaruukkuun kuitenkin, kai. 

...

En tiedä. Olen sanaton.

En tiedä, miten pitäisi jatkaa. Vai pitäisikö.

Muuttaa jotain? Mutta mitä? Ja miten? Vai eikö?

Jos vain antaisi olla? Jättäisi rauhaan?

Blogi?