Kuvaa tällä hetkellä aika hyvin elämääni. Käyn sitä vähän joka saralla. Tuntuu, että jakaudun kahtia joka asian kohdalla.
Ensinnäkin toivon, ettei miun tarvitsisi käydä töissä, vaan voisin olla vain kotona ja toteuttaa itseäni muulla tavoin. Välillä kuitenkin pidän työstäni paljon, jolloin taas ajattelen, että voisin aivan hyvin käydä töissä, vaikka saisinkin suuren lottovoiton. No paskat voisin. Ja tuohon lottovoittoon liittyy sitten heti se toinenkin asia. Eli se omakotitalo. Kuitenkin toisaalta haluaisin vaivattomat kerrostaloasunnon, toisaalta haluaisin jäädä nykyiseen kotiin, mutta kuitenkin jossain vilkuttelee kuva siitä kauniista ja uudesta omakotitalosta suurella kuka vittu sen pihan hoitaa?!? tontilla. En tiedä, mitä haluan.
Ja sitten ehkä se suurin. Haluan laihtua pieneksi ja kauniiksi, en nyt kuitenkaan aivan luurangoksi. Kun pääsisi sellaisiin mittoihin, missä olin ennen tätä kaikkea yli kymmenen vuotta kestänyttä syömisvammailua. Toisaalta ajattelen, että jos mie vain eläisin tai ainakin yrittäisin elää tätä elämää ihan normaalisti ja söisin normaalisti silloin kun siltä tuntuu enkä kelloa vahdaten. Olisinko mie sitten noin miljoona kertaa onnellisempi kuin nyt kituuttaessani? Ja varmaan pääsisin lopulta siihen biologiseen painooni ellei se sitten ole tämä valasmalli.Toisaalta ja toisaalta.
Ja yksi kummittelee vielä mielessäni. Lapset. Tässä ei enää montaa vuotta ole aikaa miulla ja Raksu sitä toivoo. Mutta ajatus kammottaa miuta. Toisaalta haluaisin jonkun, joka sitten meistäkin vanhoilla päivillämme huolehtisi, mutta toisaalta koko ajatus vauvasta ja lapsesta oksettaa. En ole valmis. Olenko koskaan? Ja kuka sen osaa kasvattaa? Kuka maksaa viulut? Kuka hoitaa? Paska, miusta ei ainakaan tämän pään kanssa ole sellaiseen. Häviää viimeinenkin mielenterveys. Öö, mikä mielenterveys?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti