Hengellä jano ja lihalla nälkä

Nälkäkurki kehuskeli perjantaina, kuinka hänen jääkaappinsa on niin täynnä ruokaa, ettei sinne enempää mahdu. Kertoili lisäksi, kuinka hän aikoo kokeilla viikonlopun aikana useita uusia reseptejä. Itse ajattelin, että jos hän vaikka joskus kokeilisi myös syödä niitä... Osti kaupasta leipää herkutellakseen, mutta sanoi sen samassa olevan ylimääräinen ostos. Maanantaina osti kaupasta karkkipussin ja silmistä näki, kuinka olisi halunnut syödä sen, mutta jättikin työkavereilleen tuhottavaksi.

Yksi työkaveri sanoi Nälkäkurjen olevan niin selvä syömishäiriöinen, ettei mitään järkeä. Hänhän puhuu koko ajan ruoasta, kuinka on syönyt sitäjatätäjatuota ja kehuu herkuttelevansa jatkuvasti. Vaikka kaikki aivan selvästi näkee, miten luuranko se muija on. Ja että jos herkutellaan, niin ei se mättö ainakaan luonnollista tietä pois tule... Mietin, miten mie toimin ryhmässä. Noin niinkuin syömishäiriömielessä. Kyllähän miekin puhun paljon ruoasta ja mietin, että mitä sitä kokkaisi. Ja mitä olen kokannut. Kehun sitten työkavereille, jos tuli hyvää. Miusta ei vain onneksi vielä näe päällepäin, että jokin olisi vialla.

Olen hieman alkanut pelätä tuota ruoasta puhumista, koska jotenkin tuntuu, että teen sitä liian kanssa. Kun se olen aina mie, joka aloittaa ne keskustelut ruoasta. Että jos tästä nyt aletaan pienentyä, niin huomaako joku? Saako joku yhteyden selville? Kun ei tarvitsisi. Jotta saisi pienentyä rauhassa. Olla rauhassa. Ettei tarvitsisi selitellä. Miten ja miksi ja kuinka paljon.

Oivasti todettu tuo otsikko. Niinhän se menee. Tuure on oikeiden asioiden äärellä. Loistava biisi noin muutoinkin. Palaan kukkaruukkuun.