
Viime yönä poljin pyörällä kamalassa hangessa ja kamalalla kiireellä pakoon jotain ja kohti jotain toista. Seuraavassa hetkessä katselin Raksun isää viimeisillään odottamassa (HENGISSÄ!!) oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta, jota olimme itse myös seuraamassa. Missähän vaiheessa oma mielenterveys pettää näiden ajatusten ja kuvien keskellä? Samat asiat pyörii koko ajan mielessä, viha ja suru kasvavat hetki hetkeltä ja pelkään räjähtäväni hetkenä minä hyvänsä. Yritän pyristellä mukana maailmanmenossa, mutta huomaan tuijottavani yhtä kohtaa ja harhailevan ajatuksissani. En aina kuule, mitä miulle puhutaan, en huomaa asioita tapahtuvan miun ympärillä, en tajua vastata, vaikka kuulenkin kysymyksen.
Tiedä, miten paljon virheitä töissä tulee tehtyä. Aivot ei pysy mukana. Ja nyt nuo
Sormet ei enää osu oikeille näppäimille, ne kohmettuu täällä kylmässä. Menen katselemaan muiden kuulumisia. Palaan kukkaruukkuun.
1 kommentti:
Olisiko liian henkilökohtaista kirjoittaa tänne mitä Raksun isälle tapahtui? Nimittäin kun asioita selittää kirjallisesti lukijoille niin samalla yleensä ymmärtää itsekkin asiat kirkkaammin ja se ehkä auttaisi itseäsi käsittelemään tätä surua. Voimia todella paljon sinulle ja Raksun perheelle ♥
Lähetä kommentti