Kuolema kurkkii nurkan takaa ja kulkee kintereilläni. Kun käännyn, se menee piiloon, mutta kuulen sen lemuavan hengityksen niskassani. Yritän karkuun, mutta vauhtini ja voimani eivät riitä. Olisi helpompaa pysähtyä ja antautua sen valtaan, hukkua pimeyteen, unohtua tästä maailmasta ja ihmisten mielistä. Aiheuttaisi vähemmän vaivaa ja pahaa mieltä. Raksun isällä ei mene hyvin. Pelottaa hänen puolestaan. Omaa kuolemaani en pelkää, mutta toisten kyllä. En uskalla edes ajatella, mitä tulee tapahtumaan, jos lääkärit eivät saa häntä "korjattua". Lääkärin mukaan mennään päivä kerrallaan. Noh, niinhän sitä aina, muttamuttamutta. Silti tuntuu pahalta kuulla, miten pienestä kaikki voikaan nyt olla kiinni. Olen surullinen. Ja toisaalta olen niin saatanan vihainen niistä kaikista virheistä, mitä tässäkin asiassa on tehty. Olisin valmis tappamaan itseni jonkun.
Eilen illalla oli taas työ ja tuska taistella oman pään viiltelyhimoa vastaan. Teriin olisi ollut niin helppo tarttua, tuntea jotain muutakin tuskaa kuin tämä henkinen piina ja paine. Ihan kuin oman pään sekamelskassa ei olisi tarpeeksi, sitten vielä lisänä siihen melskaan tämä Raksun isän kamala tilanne. Ja huoli myös kaikista muista ja heidän jaksamisestaan.
Elämä on tänään taas paskaa. Palaan kukkaruukkuun.
1 kommentti:
Uskon, että on vaikea taistella kahden suuren vastoinkäymisen ristitulessa: yhtäältä Raksun isän tilanne ja toisaalta oma tilanteesi. Haluaisin kuitenkin muistuttaa sinua siitä, että olet täysin oikeutettu myös omaani kipuiluusi, huolimatta siitä, kuinka asiat muualla etenevät. *voimahali*
Lähetä kommentti