Kyynel

Se valuu märkänä pitkin poskeani. Tuijotan ulos työhuoneeni ikkunasta talviseen maisemaan. Raksun isä ei ole enää koskaan täällä. Ei koskaan kertomassa hauskoja vitsejään, lähtemässä kalaan, keittämässä kahvia, sanomassa terveisiä, kyselemässä kuulumisia. Hetki hetkeltä miun aivot tajuaa asian paremmin. Se koskee niin saatanasti. Olisin ollut valmis myymään sieluni, jotta Raksun isä olisi saanut tervehtyä ja elää. Kävin jo kauppaa Saatanan kanssa. Se ei halunnut ottaa sieluani. Ehkä olen se jo menettänyt?

Suru kaivaa mahassa, rinnassa, sydämessä. Toisaalta olo on ontto, toisaalta miun sisällä kasvaa jokin möhkäle. Muodoton möykky, joka saa hengityksen salpautumaan, ajatuksen takkuamaan, ruoan tulemaan takaisin ylös. Bulimiahan tästä vielä puuttuukin. Tuska tuntuu ylitsepääsemättömältä, viha hoitohenkilöstöä kohtaan saa verenpaineeni nousemaan. Haluaisin itse tarttua terään ja päästää veren virtaamaan vapaana. Josko fyysinen kipu helpottaisi henkistä helvettiäni pahaa oloani.

Uusia arpia en toisaalta haluaisi vartalolleni koristamaan jo ennestään irvokkaan näköisiä viiruja täynnä olevaa lihaa. Hetkellinen tuskan purkaminen ja helpottaminen houkuttaa kuitenkin luvattoman paljon. Jopa töissä. Raksu ei tiedä miun viiltelyhimosta ja parempi niin. Yritän taistella sitä vastaan, ettei hänen tarvitsisikaan tietää... Itsestä ei niin väliä. Mie kestän kyllä. Vielä vähän aikaa.

Toinen kyynel tippuu poskelleni. Pyyhin silmäni, katson peiliin ja jatkan töitäni. Palaan kukkaruukkuun.