Maanantaiaamu alkoi... noh, maanantaisesti. Koko yö tuli taas nähtyä skitsoakin skitsompia unia. Perjantaiset kokemukset tulevat uniini. Olisi pitänyt tietää ja jättää Raksun isä katsomatta siinä arkussa. Kävimme hänet saattelemassa toiseen kappeliin hautajaisia odottamaan ja saimme hyvästellä hänet ennen arkun sulkemista. Itkut itkettiin ja nyt varmaan kärsitään jälkivaikutuksista loppu elämä. Olen ennenkin ruumiin nähnyt, mutta tämä henkilö oli läheisempi ja rakkaampi. Kuinka viikossa voikaan muuttua paljon... Täytyy vain ajatella, että se on vain kuori, sielu on poistunut jo aikoja sitten...Viime yönä poljin pyörällä kamalassa hangessa ja kamalalla kiireellä pakoon jotain ja kohti jotain toista. Seuraavassa hetkessä katselin Raksun isää viimeisillään odottamassa (HENGISSÄ!!) oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta, jota olimme itse myös seuraamassa. Missähän vaiheessa oma mielenterveys pettää näiden ajatusten ja kuvien keskellä? Samat asiat pyörii koko ajan mielessä, viha ja suru kasvavat hetki hetkeltä ja pelkään räjähtäväni hetkenä minä hyvänsä. Yritän pyristellä mukana maailmanmenossa, mutta huomaan tuijottavani yhtä kohtaa ja harhailevan ajatuksissani. En aina kuule, mitä miulle puhutaan, en huomaa asioita tapahtuvan miun ympärillä, en tajua vastata, vaikka kuulenkin kysymyksen.
Tiedä, miten paljon virheitä töissä tulee tehtyä. Aivot ei pysy mukana. Ja nyt nuo
Sormet ei enää osu oikeille näppäimille, ne kohmettuu täällä kylmässä. Menen katselemaan muiden kuulumisia. Palaan kukkaruukkuun.
1 kommentti:
Olisiko liian henkilökohtaista kirjoittaa tänne mitä Raksun isälle tapahtui? Nimittäin kun asioita selittää kirjallisesti lukijoille niin samalla yleensä ymmärtää itsekkin asiat kirkkaammin ja se ehkä auttaisi itseäsi käsittelemään tätä surua. Voimia todella paljon sinulle ja Raksun perheelle ♥
Lähetä kommentti