Seksiviikkoa

Olen joutunut siirtymään kävelyyn työmatkoilla. Maanantain pärjäsin vielä pyörän kanssa, mutta eilen joutui jo laittamaan tassua toisen eteen töihin ja sieltä taas kotiin päästäkseen. Ei sillä, että näillä leveyksillä vielä liukasta olisi vaikka parina aamuna onkin pakkasta ollut, vaan jarrut on lopussa. Siis totaalisen lopussa. Kun ei meinaa enää saada pysäytettyä risteyksiin ja alamäessä ei saa oikein edes vauhtia pois. Totesin vaikka itsemurha-altis nyt olenkin, että olisi turvallisempaa siirtyä kahdelle jalalle kuin kruisailla liikenteen seassa ilman jarruja.

On tuntunut hyvältä kävellä. Vaikka miulle siinä aina aivan järkyttävän kuuma tuleekin kuten aina liikkuessa. Mutta se on tehnyt päälle hyvää. Ainakin nyt, kun kelit on olleet ihan jees. Saa nähdä sitten, kun tulee taivaan täydeltä vettäräntäälunta. Mutta toistaiseksi olen nauttinut. Sitä paitsi olen varma, että reilun tunnin kävely mäkisessä maastossa kuluttaa enemmän kaloreita kuin 20 minuutin pyöräily.

Edelleen tekisi mieli huutaavittuillaraivota töissä kaikille. Selittävät jotain tekopyhää paskaa. En mie jaksa kuunnella. Kuinka on kamalaa, kun joku teki jotain ja joku toinen jotain muuta. Siis vittu, hankkikaa elämä! Ei sillä, että miulla sitä suuremmin olisi, mutta en jaksa ihmetellä joka helvetin asiaa ja repiä niistä vielä jotain suurtakin suurempaa draamaa. Ja kuunnella sitä leikkimielistä vittuilua siitä miun ruokatunnin yhdestä ainoasta kuivasta varrasleipäpalasta. Joku päivä varmaan räjähdän ja oion hiukkasen käsityksiä miusta...

Mietin jo oikeasti eilen työterveyshuoltoon menemistä. Jos pääsisi ravitsemusterapeutille. Mutta jaksaisinko kuunnella sitä, miten paljon paskaa mie olen saanut aikaiseksi itselleni? Ja miten pitäisi syödä, mutten sitten ehkä kuitenkaan pysty ja osaa? Ja raha? Mitään kun ei ilmaiseksi saa... Saattaisihan siitä jotain apua olla, ehkä... Mutta olenko vielä valmis luovuttamaan kutistumisen suhteen? Täytyy pohtia.

Seksintäyteistä keskiviikkoa kaikille. Mie olen selibaatissa huomiseen. Palaan kukkaruukkuun.

Ahdistava maanantai

Maanantai. Viikon vittumaisin päivä. Pitkä viikko vielä edessä. Kun ei taas jaksaisi. Kuunnella työkavereiden juttuja. Esittää pirteää, vaikka mielessä myllertää ajatus veitsestä ja verenvuodatuksesta. Tehdä töitä, joita ei edes ole. Olla ajatustenlukija ja salapoliisi, kun viesti ei työnteon kannalta oleellisista asioita tule perille asti. Vittuuntua edelleen väärin tehdyistä päätöksistä viestin kulkemisen puutteellisuuden takia.

Oikeasti olisi pitänyt jäädä nukkumaan. Kun ei sitä untakaan tullut liiemmin nautittua viime yönä. Nuha meinaa tulla päälle, vaikka vasta sairastin sitä toista tautia, joka ilmeni enemmänkin yskän muodossa. Joka sekään ei ihan täysin ole pois. Korvakin ilmoittelee kipuilevansa, mistä lie. Ei siellä kuitenkaan mitään ole. Ei olisi tarvinnut tulla tänne tekopyhien ihmisten keskelle, vetää suuta hymyyn ja edes yrittää olla ystävällinen vittuilun sijasta.

Eilen Teho-Osaston ekan kauden parissa sain itseni itkemään. Kun Mark Greene ei saanut pelastettua naista hätäsektion jälkeen. Tuli ajatus siitä, että mitä oli tapahtua hieman reilu 29 vuotta sitten. Kun oli kuolla äiti ja lapsi. Olisiko niin ollut parempi? Ei äidin osalta, mutta lapsen. Kuka sen tietäisi? Ja voisiko joku kertoa sen miullekin?

Miun aivot on jumissa ja ajatus elämän lopettamisesta kiertää yhä pahemmin kehää pienessä mielessäni. Toisaalta haaveilen hoidosta, mutta pää ei anna periksi. Kun sitten loppuu rahat. Ei pysty. Yritän kituuttaa ja tapan itseni väsymykseen. Ei se haittaa, ei miuta kukaan kuitenkaan tarvitse. Mikään ei kiinnosta. Paitsi kutistuminen olemattomaksi. Ahdistaa vain. En tiedä miten tästä jatkaisi. Olen niin lopussa, henkisesti ja fyysisesti. En fyysisesti, miussa on lihaa vaikka muille jakaa.

Kehittävää keskustelua

Eilinen piti sisällään tiukan tai sitten ei niin tiukan kehityskeskustelun pomon kanssa. Kyseessä oli siis tulevaisuuden tavoitteet työyhteisössä ja oman uran (miullako muka ura?) kehittämisessä. Menneeseen ei tarvinnut katsoa, kun ei miun kanssa ole tässä työpaikassa koskaan käyty kehityskeskustelua. Ei siis tarvinnut kuulla mollauksia siitä, miten huonosti jokin asia on mennyt tai miten jokin asia ei ole toteutunut.

Pomo kyseli myös työhyvinvoinnista ja työkyvystä. Työkykyyn valittelin toki näitä rikkinäisiä niveliäni ja sitä, kuinka välillä ranteeni on paketoitu linimenttihauteeseen. Työssä väitin jaksavani hyvin. Ja kai mie osaltani jaksankin, ihan joka hetki ei vituta kuin pientä oravaa... Tai edes joka päivä. Sanoin kyllä mieluusti tekeväni esim. nelipäiväistä viikkoa, jos se taloudellisesti olisi mahdollista. Nyt ei ole. Tuskin koskaan. Haaveitahan toki saa olla.

Pomo kyseli myös mielestä. Oli havainnut parisen viikkoa takaperin miun olleen hiljainen hissukka ja omiin oloihini vetäytyvä. Oli meinannut tulla kyselemään, missä mättää. Valehtelin suutsilmätkorvat täyteen, ettei miulla mikään ole. Ja että jaksan hyvin täällä. En kai mie nyt ala pomolle tilittämään miun olemattomasta mielenterveydestä?!? Totta on, että olen täällä monesti äänessä ja esitän useimmiten iloisempaa kuin oikeasti olenkaan. Mutta ei miun mielestä miun työkavereiden tarvitse tietää, mitä miun mielessä liikkuu. Perkele, hulluksihan ne miut täällä leimaa, jos mie alan tilittää, että hiukkasen meinaa olla tuon syömisen kanssa vaikeuksia. Ja että mieluusti välillä vetäisin jokaista täällä päin nekkua, kun ei vain jaksaisi kuunnella kaikenmoista lässytystä. Valehtelen mieluummin.

Luulen kroppani muuttuneen. Mutta se taitaa olla vain hetkittäistä hapatusta. Välillä vain tulee se tunne. Peili ei näytä mitään. Vaakaa en uskalla edes ajatella, se taitaisi räjähtää avaruuteen miun elopainosta. Muutosta tai ei, miljoonia kiloja ja senttejä on vielä tavoitteeseen. Palaan kukkaruukkuun.

Uusi viikko...

... ja uudet kujeet. Miulla tosin ne kujeet taitaa olla joko ihan ne samat vanhat vain tai sitten niitä ei ole laisinkaan. Töihommiin piti taasen raahautua, vaikka jostain niin eriskummallisesta syystä oma sänky kuumalla untuvapeitolla olisi houkuttanut noin miljoona kertaa enemmän kuin kylmäänkosteaanpimeään lähteminen. Tahi se maksatushakemuksen vääntäminen. Pah.

Olen ajatellut ottaa itseäni niskasta kiinni. Toivottavasti tämä ei jää vain ajatuksen tasolle. Mie en jaksa enää tällaista. Ehkä tämä uusi viikko uudet kujeet meinaa sitä, että käännän kurssin elämässäni. Ja olen taas viiden minuutin päästä hyvästä päätöksestä valittamasta elämäni paskaisuutta täällä. En jaksa enää märehtiä omaa oksettavuuttani. En jaksa valittaa paskaa kohtaloa. En vain jaksa. Haluan hymyillä, ottaa osaa asioihin (mihin vitun asioihin?!?) ja olla iloinen. Tiedän, että nämä viikot nyt menee omalla painollaan, kun ei tuonne vesisateeseen oikein huvita painua pyöräilemään, mutta noin yleisesti. Että jaksaisi jotain muutakin kuin märehtimistä.

Haluan urheilla (juu juu, heti tänään taas kuntopyörälle tai zumbaamaan, ehkä kuntopyörälle, koska Teho-osasto polttelee dvd-soittimessa...) ja olla aktiivinen. Sohvalla makaamisen sijasta. Haluan, että miut joskus muistetaan jostakin muustakin kuin ahdisteluista ja joka asiasta kieltäytymisestä. Tahdon osallistua juttuihin Raksun kanssa. Tiedän, että tällä hetkellä ahdistelen kropastani volyymiin miljardi, mutta yritän nyt saada senkin kuosiin. Liikunliikunliikun ja katson, mitä mie oikein syön.

Haluan pois tästä suosta, joka vetää miuta vain syvemmälle sisälleen. Yritän ainakin kovasti, jos se nyt ei ihan tällä kellonlyömällä tapahdukaan. Ja kiitos Inkeri, saatan ottaa neuvosta vaarin =). Jotain kummaa sielunsisaruutta täälläkin suunnassa sinne päin. Hassua. Parempaa maanantaita kaikille. Palaan kukkaruukkuun.

Miumiun päivä

Ajattelin ihan konkreettisesti esitellä teille miun normi arkipäivän. Ja tämä on sitä aikaa, kun Raksu on reissuhommissa ja mie yksin. Otteita siis eiliseltä:

6:00 Herään herätyskellon soittoon ja kampean itseni ylös. Suunta vessaan ja kahvin keittoon. Kahvihan on ladattu valmiiksi edellisenä iltana, jottei aamulla tarvitse hoidella napin painamista kummempaa. Kun kahvi tippuu, mie koitan riipiä vaatteet niskaan. Aamukahvin ja toisen heräämisen jälkeen vuorossa on sitten hiusten laitto (lue: harjaus ja ponnarille taikominen) sekä meikkaus (lue: puuteri). Sitten aamiaista nassuun eli kaurapuuron valmistus nopsasti mikrossa. Ennätän vielä istuskellä 10-15 minsaa ennen kuin lähden töihin.

6:45 Pyörämatka töihin alkaa ja mie kiidän hullun lailla ja hikipäässä kolmen kilsan mittaisen matkan kustannuspaikalle. Pois alta risut ja männynkävyt, mie kun en osaa ajaa hitaasti!

7:00 Leimaan kellokortin ja ajelehdin työhuoneeseen avaamaan koneen. Bloggeriin ja siitä sitten töihommiin. Töihommiin kuuluu erinäisten viranhaltijapäätösten tekeminen ja välillä pitää sormensa upottaa myös maksatushakemuksiin. Lounastauko miulla on 11:00 - 11:30. Tietysti kaksi kahvitaukoa, aamusella heti 8:30 ja iltapäivällä 13:30. Taitaa useimmin lipsahtaa hieman pitkäksi... Mutta kahvistahan pitää nauttia ja sitä pitää nauttia paljon! Välillä noita töihommia riittää vaikka muille jakaa, mutta sitten on myös niitä hiljaisempia päiviä.

15:00 Mie leimaan itseni töistä kartanolle ja aloitan päinvastaisen ja vähintään yhtä hikisen pyörämatkan kotisuuntaan. Tässä vaiheessa mie hermostun aina tuon kaupungin läpi polkiessani, kun ihmiset pakkautuu miun tielle ja on paljon liikennettä. Ei pääse riittävän lujaa siis...

15:15 Mie olen kotona, katson postin ja lukitsen itseni turvallisesti kolmen huoneen, keittiön ja saunan rivariin. Lämmitän kasviskeittoa ja syön. Mietin pari minsaa, että odottelisinko vai alkaisinko heti urheilemaan.

15:30 Vaihdan vaatteet ja siirtelen tarvittavat huonekalut edestäni. Aloitan zumban.

16:10 Ähisen ja puhisen punaisena ja hikeä valuvana, zumba tahkottu läpi. Venyttelyä ja Tanssii tähtien kanssa -jakson katselua boksilta.

17:00 Pakko painua suihkuun. Pikaisen pesun jälkeen kotikuteet niskaan ja teetä mottiin. Liptonin mustaherukkaa, jos jotakuta kiinnostaa. Nannaa on. Tanssii tähtien kanssa tulee katsottua loppuun.

18:00 Australian MasterChef. Janet Evanovichin lukemista mainoskatkoilla.

19:00 Iltapalaksi kaksi palaa nyrkkirieskaa juustolla (kellekään epäselvää, mistä päin Suomenniemeä mie oikein olen?) ja kipollinen sokeroimatonta mehukeittoa (lue: turvaruokaa). Samalla nautittuna ruokapornoa Neljän tähden illallisen muodossa.

19:30 Painun lukemaan Evanovichiä sänkyyn.

19:50 Raksu soittaa päivän kuulumiset. Tuntuu, että hukun ikävään. Puhelun jälkeen lukeminen jatkuu.

21:30 Simmut kiinni ja peiton alle piiloon pahalta maailmalta.

Että näin hektistä miun elämä on. Vittu mie olen niin yksin. Joka päivä toistaa tuota samaa arkea. Kukaan ei soita miulle, mie en soita kellekään. Mie en käy missään, kukaan ei käy miun luona. Miulla ei ole ketään muita kuin Raksu. Ja pohjaton ahdistus ja suru tästä tiedosta. Missä vaiheessa elämästä tuli tällaista?

 Palaan kukkaruukkuun.

Haminan kaupunki

Siis miun pää on kuin Haminan kaupunki. Tai sitten vielä jotain paljon pahempaa. Päässä pyörii jatkuvalla syötöllä miljoona asiaa enkä mie osaa ratkaista niistä yhtä ainutta. Pieni pää, isot asiat. Ei vain toimi. Tuntuu, että tulen hulluksi. Kaiken hyvän lisäksi vaihdan mielipidettäni joka toinen sekunti asiasta kuin asiasta. Joten ihan selkeällä pohjalla tässä mennään.

Olen muuten vihdoinkin saanut itselleni sitä kaupan hyllyltä kadoksissa ollutta selleriä, joten sain kokkailtua itselleni sitä tomaattista kasviskeittoa. Ihan omien sovelluksien mukaan noin periaattessa mentiin määrien mukaan, kun ei sitä reseptiä sitten missään ole. Siis sitä, minkä mukaan mie olen aikaisemminkin kyseistä soppaa keitellyt. Saamarin mamma, kun on mennyt hukkaamaan ehkä sen parhaan reseptin ikuna! Hyvää tuli sopasta joka tapauksessa. Ja vaikka tämä nyt ei varsinaisesti ole ruokablogi vaan laihdutusruokablogi, niin julkaisen reseptin joka tapauksessa.

Miumiun tomaattinen kasviskeitto



1,4 l vettä

2 kasvisliemikuutiota

2 prk (500g) tomaattimurskaa

1 iso sipuli

n. 1/2 kg porkkanaa

1,5 kesäkurpitsaa

5-6 varsiselleriä

basilikaa

mustapippuria

Helppoa ja yksinkertaista: Pilko porkkanat, sipuli, kesäkurpitsat ja sellerit. Sellaista samankokoista kappaletta mielellään. Kiehuvaan veteen lisätään kasvisliemikuutiot, porkkanat ja sipuli. Annetaan kiehua kunnes kasvisliemikuutiot on sulaneet ja lisätään tomaattimurska. Lisätään sellerit ja kesäkurpitsat sekä mausteet. Sitten vain kiehutellaan miedolla kunnes keitto on valmista. Ja tämähän on sitten makukysymys. Että miten paljon purutuntumaa haluaa jättää kasviksiin. Ja soseuttaa voi jos haluaa, itse tykkäilen tuosta soseuttamattomasta versiosta eniten. Ja kaloreita annoksessa on n. 100, joten ei kovin pitäisi lihottaa.

Tällaista herkkua mie sitten nautin tällä viikolla. Annoksiahan tuosta tulee laskennallisesti kahdeksan kappaletta. Kannattaa muuten keitellä riittävän isossa kattilassa, jottei keittiö ole kokonaan moskan vallassa... Itse suosin viiden litran kattilaa. Keitto on myös pakastettavaa, itsekin nakkelin eilen neljä annosta pakkaseen ensi viikon varalle. Ei sitten joka viikko tarvitse keitellä.

Viime viikko meni flunssan kourissa, yskää ja nuhaa on vieläkin ilmassa. Olin todella pihalla, kuumettakin yli 38. Ja sitten ei osannut ajatella mitään diettailuja. Paska olin, makasin ja söinsöinsöin. Olen varmaan kaksin verroin itseni kokoinen kuin ennen sairastelua. Paska fiilis, itsemurhasellainen suorastaan. Eilen kuitenkin pakottauduin uskaltauduin zumbaamaan. Olen palannut raiteille, mutta tuo sairaus taas vei miut jonnekin manalan porteille. Ei kivaa, ei. Mutta yritettävä kai se on taas tästä ylöspäin.

Mutta kuten alussa totesin, pää on sekaisin. Miten sekaisin se Haminan kaupunki muutoin on? Koska miun polla on aivan kartanolla! Jokin tolkku tähän olisi saatava. Ja iltojen ennestään pimetessä miusta on tullut entistä vainoharhaisempi ja pelokkaampi. Raksu taitaa olla vuoden loppuun saakka reissuamassa, joten ei tämä tästä ainakaan hetkessä helpota. Joka ikiseen ääneen reagoin pulssin nousulla johonkin tuhannen tienoille ja kurkistelen pihalle, ettei siellä vain ole jotain rosmoa puskissa kökkimässä. Hulluksi taidan tulla lopullisesti viimeistään ennen joulua. 

Samoilla mennään kuin edellisessäkin viestissä, en osaa päättää. Palaan kukkaruukkuun kuitenkin, kai. 

...

En tiedä. Olen sanaton.

En tiedä, miten pitäisi jatkaa. Vai pitäisikö.

Muuttaa jotain? Mutta mitä? Ja miten? Vai eikö?

Jos vain antaisi olla? Jättäisi rauhaan?

Blogi?