Eilinen piti sisällään tiukan tai sitten ei niin tiukan kehityskeskustelun pomon kanssa. Kyseessä oli siis tulevaisuuden tavoitteet työyhteisössä ja oman uran (miullako muka ura?) kehittämisessä. Menneeseen ei tarvinnut katsoa, kun ei miun kanssa ole tässä työpaikassa koskaan käyty kehityskeskustelua. Ei siis tarvinnut kuulla mollauksia siitä, miten huonosti jokin asia on mennyt tai miten jokin asia ei ole toteutunut.
Pomo kyseli myös työhyvinvoinnista ja työkyvystä. Työkykyyn valittelin toki näitä rikkinäisiä niveliäni ja sitä, kuinka välillä ranteeni on paketoitu linimenttihauteeseen. Työssä väitin jaksavani hyvin. Ja kai mie osaltani jaksankin, ihan joka hetki ei vituta kuin pientä oravaa... Tai edes joka päivä. Sanoin kyllä mieluusti tekeväni esim. nelipäiväistä viikkoa, jos se taloudellisesti olisi mahdollista. Nyt ei ole. Tuskin koskaan. Haaveitahan toki saa olla.
Pomo kyseli myös mielestä. Oli havainnut parisen viikkoa takaperin miun olleen hiljainen hissukka ja omiin oloihini vetäytyvä. Oli meinannut tulla kyselemään, missä mättää. Valehtelin suutsilmätkorvat täyteen, ettei miulla mikään ole. Ja että jaksan hyvin täällä. En kai mie nyt ala pomolle tilittämään miun olemattomasta mielenterveydestä?!? Totta on, että olen täällä monesti äänessä ja esitän useimmiten iloisempaa kuin oikeasti olenkaan. Mutta ei miun mielestä miun työkavereiden tarvitse tietää, mitä miun mielessä liikkuu. Perkele, hulluksihan ne miut täällä leimaa, jos mie alan tilittää, että hiukkasen meinaa olla tuon syömisen kanssa vaikeuksia. Ja että mieluusti välillä vetäisin jokaista täällä päin nekkua, kun ei vain jaksaisi kuunnella kaikenmoista lässytystä. Valehtelen mieluummin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti