Maanantaimelankoliaa

Että näin sitten vaihtui fiilikset perjantain loistavista meiningeistä maanantain masennukseen. Raksu lähtee reissuhommiin, joten mie olen taas useamman viikon aivan yksinäni. Noh, tuleehan se aina torstaisin viikonlopun viettoon, mutta viikot saa masennella aivan yksin. Nyt vielä muutin asumaan porukoiden luo kukkien kastelua varten. Ne kun asuu aivan toisella puolella kaupunkia ja pitäisi pahimpina hellepäivinä ihan aamuin illoin saada kukat kasteltua. Ei onnistuisi miulta, kun Raksukaan ei ole maisemissa. Ei viitsi ihan koko päiväänsä kuluttaa aina siihen, että kurvailee ympäri kaupunkia Helkamalla ihan vain kukkien kastelun takia vaikka miun vartalolle se tekisikin vain hyvää.

Joten evakossa kotoa ja aivan yksinään. Eilen jo itkeskelin Raksulle, ettei mie halua jäädä yksin, varsinkin vielä porukoiden luo. Vaikka mikä hätä miulla muka sielläkään olisi, tuttu paikka. Suurimman osan elämäänihän mie olen siinä kämpässä asunut, mutta silti. Ehkä se pelottavin asia miulle siinä onkin se, että yksinäisyyden käydessä ylitsepääsemättömäksi mie alan toteuttamaan itseäni taas jollain todella mielenkiintoisella tavalla. Varsinkin kun hyvä S-kauppa löytyy aivan naapurista. No, pakkasin kolme kirjaa mukaan, joten eiköhän siinä yksi viikko vierähdä niidenkin parissa ihan kivasti. Tosin ensi viikolla sitten taas porukoille majoitukseen, kun lähtevät reissuamaan vielä tuonne etelän suuntaan.

Ahdistuin eilen niin tuosta järjestelystä (vaikka tiedossa se oli jo parin viikon ajan), että raivosin Raksullekin, etten varmaan enää ikinäkoskaanmilloinkaan lupaudu kastelemaan niitä perkeleen kukkia! Työnä se ei ole homma eikä mikään, meneehän siinä aikaakin huimaavat viis minsaa, mutta heti kun Raksu ei ole kotona miun kanssa, mie ahdistun tällaisestakin. Kun tulee muutos rutiineihin. Ehkä se tekee miulle vain ihan hyvää, josko vaikka pääsisisin heti alkuunsa eroon siitä, että kun Raksu on reissuhommissa mie ahmin lähikaupan (joka kyllä tuolla meidän suunnalla ei ihan lähellä olekaan) tyhjäksi. Jos näin löytäisin uuden rytmin näihin Raksun reissuaikoihinkin, kun niitä vähintään kerran vuodessa tuppaa muutaman viikon verran olemaan. Ettei sitten alkaisi enää kotonakaan toteuttamaan itseään luovalla paskalla tavalla, kun oppisi parin viikon aikana tuolla porukoilla rauhoittumaan muilla keinoilla.

Jään keskenäni näiden pohdintojen kanssa ja katson, mitä ilta tuo tullessaan. Palaan kukkaruukkuun.

Perjantaifiilistelyä

Jälleen perjantai, joten miun on aika herätä henkiin :D. Aurinko paistaa, työpäivä on nysä (tai ainakin sitä katkaisee teatteriesitys) ja illalla aidan maalaustalkoisiin omalle pihalle oman jääkaapin antimien äärelle (lue: olutta, siideriä ja lonkeroa). Joten ei ihme, että fiilis on hyvä! Viikko onkin maanantaita lukuunottamatta mennyt aivan loistavasti. Olo on ollut hyvä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Polvikin on taas kunnossa, helpotti jo keskiviikkona illalla. Joten mikäpäs tässä on lähtiessä viikonlopun viettoon.

Työpäivä tosin on vielä edessä, mutta ei se näin perjantaina paljoa niskassa paina. Varsinkin kun mennään tänään asiakkaiden kanssa ja niiden siivellä katsomaan teatteria. Sitten ehkä suoraan kotiin sieltä, riippuen siitä, antaako pomo luvan lähteä liukumaan jo puoli kahden aikaan... Voisi kyllä päästää, ei innostaisi puolentoista tunnin takia enää töihommillekaan rueta. Varsinkin kun täällä meidän työpaikalla ei ilmastointi toimi OLLENKAAN. Joten hieman on taas hikinen ja tunkkainen päivä tiedossa.

Mutta hyvillä fiiliksillä täällä päin Suomenniemeä ollaan tällä hetkellä =). Toivottavasti hyvin alkanut viikko jatkuu hyvänä, kenties jopa parempana loppuun saakka. Ja että tämä olotila jatkuisi pidemmällekin. Tuntuu ihan oikeasti, että olen saanut tarpeekseni suossa rämpimisestä. Mutta ainahan sille ei mitään voi, kun tuska iskee ja tuntee olevansa taas maan matonen jossain alimmassa rotkossa... Pitäisi vissiin saada jotain tasoittavia miulle, sen verran hyvin seilaa fiilikset näin viikottain. Joskus ihan päivätasollakin.

Nyt vain hyvin fiiliksin kohti seuraavaa hetkeä, nautitaan tästä niin kauan kuin tätä taas kestää! Aurinkoista viikonloppua joka niemeen ja notkelmaan ja onnea tänään siviiliin pääseville varusmiehille ja -naisille! Mie puurran muutaman tunnin ja lähden kotimieheksi. Palaan kukkaruukkuun.

Jumalaton tuska päällänsä

Vittu. Polvi hajosi. Tai siis rikkihän se on ollut jo viimeiset 19 vuotta (kyllä kondromalasia on hieno keksintö!!), mutta kipuilemaan päätti alkaa hän. Nousin ylös tuolilta ja jotain taas nitkahti polven takapuolella. Nyt sitten kuumottaa, pakottaa ja polvi alkaa jäykistymään. Hienoa siis pyöräillä kotiin töistä, jos polvi alkaa turvottelemaan ihan kunnolla. Eikä miulla ole tietysti yhtään lääkkeitäkään mukana... Siihen kun tarvitaan hiukkasen järeämpää tavaraa kuin Buranaa. Käytän ihan kuurina aina pahimpina aikoina reumalääkkeitä ja auttaa ne hetkellisesti ihan kerran otettunakin.

Eikä se riitä, että tämä tauti olisi rikkonut vain miun oikeata polvea, vaan muutama vuosi sitten meni vasen polvi. Ja siinä yhteydessä sitten sain taudille vasta nimenkin, kun aikani jaksoin juosta eri lääkäreillä. Lisäksi miun olkapäät, ranteet, nilkat ja lonkat niksuunaksuupaukkuurutisee ihan jatkuvasti. Siellä myös todennäköisesti rustovaurioita, vaikkei kuvattu olekaan. Selkä on toistaiseksi pysynyt kuosissa ja toivotaan, ettei se vaurioidukaan koskaan. Koska mitäs sitten? Leikata ei, joten mie varmaan invalidisoituisin täysin. Niinhän se lääkärikin aikanaan lohdutteli, että oireet voi iän myötä hävitä täysin, mutta toisaalta tämä sairaus voi viedä myös pyörätuoliin :D. Jotensakin toivoisi tuota ensimmäistä vaihtoehtoa omalle kohdalleen.

Yleensä nuo miun nivelet on ihan kivuttomassa tilassa, mutta pauke ja rutina on jatkuvaa. Toisinaan sitten tuntuu, ettei pääse sängystä ylös, kun ei polvet kanna. Ja oikeastaan jatkuvaa turvotusta nilkkojen ja polvien nivelpusseissa, nestettä siellä varmaan on. Mutta on tähän jo tottunut. Ei varmaan osaisi eläkään ilman noita "auts, kuka tökkäsi puukon miun polveen" -kipuiluita melkein päivittäin. Ja sitten näitä pahempia kolotuksia ja pakotuksia. Työkaverit puhuu reiluina 50-vuotiaina, kun alkaa nivelet hajoamaan nivelrikon seurauksena. Noh, mie olen elänyt tämän rustorappeuman kanssa jo alle kolmikymppisenä suurimman osan elämääni :D. Että siitä nekin saavat valituksilleen hieman mittakaavaa.

Ehkä minä kestän vielä reilut kolme tuntia, että pääsen kotiin ja saan lääkettä nassuun. Jospa tuo pahin tuska menisi pian ohi. Tai sitten mie konttaan (huomatkaa itseironia, kuinka kontataan paskoilla polvilla!!) kotiin ja haen saikkua. Vaikka onkin istumatyö. Mutta sehän se kaikista pahin näille nivelille on... Palaan kukkaruukkuun.

Nisti muija kohtaa paremman huomisen ehkä jo tänään

Tänään on hyvä aamu. Vaikka taas viikonloppu ja ehkä kenties eilinenkin meni namnamnassutellessa. Mutta nyt olen varma onnistumisestani. Jotain on nyrjähtänyt yön aikana aivoissani ja tiedän, mitä pitää tehdä. Jättää stressaamatta liikoja. Toin töihin Piltin lisäksi Rainbowin varrasleipää. Olen tajunnut, että en voi vetää koko työpäivää pelkällä piltillä. Ehkä aineenvaihduntani alkaisi normalisoitua eikä illalla iskisi niin jumalaton ruoan himo, kun päivällä uskaltaa syödä edes hieman enemmän.

Muutoinkin fiilikset tällä hetkellä hyvät. Uskon itseeni ja olen varma, että hoikempi vartalo odottaa jos nyt ei ihan nurkan takana niin ainakin kilometrin päässä :D. Välillä olen miettinyt, haluanko sitä edes. Nyt tiedän, että haluan. Ja aion tehdä kaiken sen eteen. Liikunnan aion ottaa osaksi elämääni. Kuitenkin niin, että en stressaa, jos en joka päivä ennätä rehkimään. Esimerkiksi heti näin paremman huomisen ensimmäisenä päivänä se tuskin onnistuu, koska illalla on tiedossa etupihamme portin hionta. Jossa varmaan meneekin sitten koko ilta varsinkin jos mielii vielä innostua maalaamaan tänään. Mutta huomenna? Ja kävelenhän mie sentään kotiin tänään reilun puoli tuntia. Joten on sekin jo jotain.

Vielä kun pääsisi niistä vainoharhoista eroon. Osittain ne johtuu siitä, että en ole tyytyväinen itseeni ja uskon myös muiden arvostelevan jokaista liikettäni ja ylimääräistä rasvasolua. Jospa hoikempi ulkomuoto toisi myös enemmän itsevarmuutta. Että uskaltaisin jopa yksin liikkua pitkin kaupungin katuja ahdistumatta joka ikisellä askeleella. Koska ihan oikeasti haluan elää mukavampaa ja vapaampaa elämää. Elää siten, että uskallan tehdä asioita välittämättä siitä, mitä muut miusta ajattelee. Koska eihän se niille kuulu. Haluan takaisin siksi omaksi iloiseksi itsekseni, joka olin muutama vuosi sitten. Haluan eroon näistä tyhmistä möröistä pääni sisällä. Ja nyt todellakin aion tehdä asialle jotain. En jaksa enää pakoilla ja piiloilla neljän seinän sisällä!

Ja niin, tuo nisti muija... Joku eksynyt tänne sellaisella haulla. Noh, pakkohan se on tunnustaa. Kofeinisti mikä kofeinisti, kaikkihan sen tietää, että mie käyn kahvilla ;D! Tänään on hyvä päivä. Palaan kukkaruukuun.

Kauhukuvia osa kaksi

Jotta nuo yöt ei menisi ihan liian helpoiksi, niin taas viime yönä tuli uneksittua. Matti Raninin hampaat oli tosi huonossa kunnossa, aivat mustat mädästä. Niitä sitten kimpassa koitettiin jollain syövyttävällä (!!!) mäskillä korjailla. Ja sitten se tauti hyppäsi jo miunkin hampaisiin. Otettiin hampaamme ihan käsiin ja katseltiin, että mitäs tässä nyt sitten.

"Hammasunien näkijän kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä hampailla tehdään tai mitä niille tapahtuu. Hampaan putoaminen saattaa varoittaa sairaudesta, joskus jopa onnettomuudesta. Jos unessa haukkaa palan jostakusta toisesta ihmisestä, se kertoo aivan pyörryttävästä rakkaudesta tätä haukattavaa henkilöä kohtaan. Jos kiskoo itse itseltään hampaan, kielii se jostain itseä kiusaavasta asiasta, josta haluaisi päästä eroon." 

Kaveri näkee usein unia mätänevistä tai tippuvista hampaista ja hänen läheisilleen on juuri silloin tapahtunut jotain pahaa. Että kiva tässä sitten odotella, että mitä seuraavaksi. Perkele. Just eilen ajattelin kuolemaa ja sitä, että miten mie pelkään, jos jotain pahaa tapahtuu jollekin läheiselle. Ja sitten se vielä kummittelee unissakin. Paskat housussa kai tässä saa mennä. Täytyy vain toivoa, ettei mitään ikäviä uutisia kuulu.

Toisessa unessa mie sitten kiiruhdin kamalaa kyytiä pitkin aurattuja talvisia katuja. Oli pimeää. Ihmettelin, kuinka ihmisillä on apurattaat autoissa. Kauhea paniikki ja kiire päästä perille (minne?!?) ennen autoja. Mutta olin auttamattomasti jäljessä. Lopulta kuitenkin pääsin kauppaan ja kaikki oli taas hyvin. Jotain mie vissiin ostinkin, mutta ei voi muistaa.

"Lumiunet kertovat aina tunteiden viilenemisestä, usein ahdingosta parisuhteessa. Jos unessa tarpoo paksussa lumikinoksessa, joutuu valve-elämässään kamppailemaan hankalan ihmissuhteen kanssa. Sulava lumi kuvaa hiljalleen paremmaksi muuttuvaa tilannetta ja lämmön palaamista keskinäisiin suhteisiin." 

"Unen talvi symboloi viileitä tunteita, kylmyyttä, yksinäisyyttä ja vaikeita aikoja ihmissuhteissa. Joka unessa on puolisonsa kanssa keskellä lumista, kylmää talvea voi varautua hankaluuksiin parisuhteessaan."

"Jokin valve-elämän asia pidetään pimennossa ja tulisi tuoda julki."

"Yleensä auto tarkoittaa unennäkijää itseään ja hänen elämänsä kulkua. Auton ulkonäkö kielii siitä miltä henkilö haluaisi näyttää muitten silmissä. Auton kunto kertoo kulun helppoudesta taikka vaikeudesta, koneviat hankaloittavat matkaa jne. Entä kuinka unessa ajat autoa? Onko ajotyyli rehvakas ja ylimielinen vai otatko myös toiset huomioon?"

"Uni, jossa unennäkijä juoksee ja juoksee muttei tunnu pääsevän eteenpäin, kertoo pysähtyneestä tilanteesta elämässä. Haave taikka päämäärä ei tule saavutetuksi. Jos unessa pakenee, tahtoo valve-elämässä päästä irti hankalasta asiasta. Jos taas unessa juoksee kohti maalia ja saavuttaa sen, on menestys tuleva myös valve-elämässä."

"Jos unessa on ostoksilla, kannattaa kiinnittää huomiota siihen mitä on ostamassa ja löytääkö kaiken mitä on aikonut ostaa. Ostaminen kertoo aina siitä, että unennäkijä kokee elämästään puuttuvan jotain. Ruokaostosten tekeminen kertoo siitä, että jokin perustarve on jäänyt täyttymättä. Koruja ostava kaipaa huomiota ja hyväksyntää ja on myös halukas tekemään töitä saadakseen ne."

Vai että tunteiden viilenemistä ja ahdinkoa parisuhteessa... Sehän tästä vielä puuttuisi! Miun tunteet ei kyllä ole viilenneet mihinkään, vaikka Raksun kanssa jo vuosia ja vuosia onkin jo kimpassa oltu. Päivä päivältä varmistuu se, että hän on se ihminen, kenen kanssa haluan viettää lopun elämääni. Tosin mie en ollutkaan Raksun kanssa tuossa unessa, joten voisiko se tarkoittaa välien viilenemistä jonkun toisen ihmisen kanssa? Kun nyt on ongelmia noiden parin työkaverin kanssa? Tai kun Raksun siskon mies aina välillä käy ärsyttämään, vaikka alkuun tuntui tosi mahtavalta tyypiltä?

Tuon pimeyden kyllä sitten allekirjoitankin ihan täysin. Pitäisi kai nämä miun ongelmat tuoda julki muillekin kuin Raksulle. Ehkä silloin olisi helpompaa? Mutta tiedän salailevani useilta ihmisiltä paljon asioita, suurimpana tämä miun häröily ja ahdistuneisuuteni joka kyllä kauniisti näkyy käsivarsistani. Ehkä nuo apurattaat autoissa viittaa siihen, että mie tarvitsisin apua. Tai haluaisin sitä. Muuten en autojen ulkonäköä muista, joten en tiedä, miltä laihalta, kauniilta, täydelliseltä haluaisin näyttää. Ja tuo juokseminenhan menee kanssa samaan. Kun haluaa kohti sitä hoikempaa itseä.

Sitten onkin hankalampaa tuo tavoitteen saavuttaminen ja ostokset. Kun ei muista mitä tuli ostettua. Ja en osaa varmaksi sanoa, oliko se juuri se kauppa, jota kohti mie pyrin unessa. Jos oli, menestys olisi elämässäni siis taattua :D. Miksi en sitten herännyt hoikkana ja rikkaana?!?!? Sen muistan, että ruokaa en ostanut, joten perustarpeet on kunnossa (eikö se muka kropasta näy?). Pitäisi varmaan mennä tämän pään kanssa hoitoon, josko alkaisi noi kamalat unetkin helpottaa. Ja elämä ylipäätään.

Yritän tänään kuitenkin olla vainoharhailematta enempää, vaikka tuo ensimmäinen uni siihen ehkä aihetta tällaiselle neurootikolle (itsediagnosoitua, toim. huom.) antaisikin. Eilenkin oli housut pysyneet jalassa ja kun tänään on arskat matkassa, on niiden taakse helppo piiloutua ihmisiltä. Viikonloppuja kaikille teille! Ja jottei miuta vietäisi vankilaan: lainaukset täältä.

Palaan kukkaruukkuun.

Vainoharhainen

Työkaverit supisee omassa huoneessaan, ajattelen, että miustahan siellä puhutaan. Varsinkin, kun jälkeenpäin katsellaan hieman alta kulmien ja nenänvartta pitkin. Nuoret tytöt nauraa porukassa ja olen aivan varma, että otsassani lukee jotain hulvatonta/kenkääni on tarttunut vessapaperia/kävelen ilkosen alasti/kokoni ja näköni on vain jotain kammottavaa. Varsinkin kun samalla vilkaistaan miuta päin.

Siis tämä miun vainoharhaisuuteni alkaa saada järkyttäviä mittasuhteita. Kotiin mennessäni mie joudun kävelemään kaupungin halki. Luojan kiitos en sentään pääkadun kautta, mutta yhden torin läpi kylläkin, jossa varsinkin kesällä istuskelee paljon porukkaa. Tunnen ahdistuvani, vedän vatsaa sisään, yritän tehdä itseni huomaamattomaksi. Helpottaa, jos voi samalla lukea vaikka tekstaria tai puhua jonkun kanssa puhelimessa. Silloin en huomaa ympäristöäni ja ahdistu siitä, mitä muut miusta ajattelee.

Pyöräillessä tätä ongelmaa ei ole, koska pyörällä voi viuhvain suhahtaa kaikkien ohi ja paeta nopeasti tutulle ja turvalliselle metsätielle. Ison tien varressa ei enää sitten ahdista edes kävellä, koska siellä pyörätie on riittävän kaukana autotiestä... Jos mie olen Raksun tai jonkun muun ihmisen kanssa liikenteessä, en ahdistu niin helposti. Koska on joku, jonka kanssa jutella ja naureskella. Siltikin tosin tarkistelen omakuvaani peileistä/laseista ymymym, jos jossain joku nauraa. Koskaanhan ei tiedä, jos vaikka paskaiset rintsikat on tarttuneet takkiin kotoa lähtiessä/on istunut paskaan/on unohtanut housut kotiin.

En tiedä onko tämä vainoharhaisuus jäänne koulukiusaamisajoista, jolloin todellakin porukoissa hihiteltiin, naurettiin ja sitten vielä huudeltiin perään. Vai onko tämä jotain miun itserakasta ajattelutapaa siitä, että mie olisin maailman napa ja miuhun kiinnitettäisiin noin paljon huomiota. Joka tapauksessa haluaisin olla huomaamaton näkymätön liikkuessani yksin ja miksei kavereidenkin seurassa. Koska toisten katseet ahdistaa. Tuntuu, että jatkuvasti pyytelen mielessäni anteeksi kanssaihmisiltä olemassaoloani. Yritän paeta sellaisia tilanteita, joissa joudun olemaan yksin muiden ihmisten ympärillä. Ja tilanne senkun pahenee hetki hetkeltä. Saa nähdä, milloin koittaa päivä, kun en uskalla poistua kotoani yksin.

Nyt menen katsomaan peiliin ettei otsassani vain ole LOOSER-tatuointia ja tarkistan samalla myös, että onhan miulla edelleen housut jalassa. Koska nehän on voineet hävitä materia-avaruuteen edellisen vessakäynnin jälkeen. Palaan kukkaruukkuun.

Kauhukuvia

Olipas niin kaunis aamuherätys tänään, että! Juuri kun eilen tuosta unimaailmasta jauhoin, niin kuin kostona uni ennen kellon soittoa oli jotain kamalaa. Toi esille kaikki epäonnistumisen pelot tässä maailmassa.

Scene: rauhallinen arkiaamu rivitaloyhtiössä. Olin ennen töihin lähtöä Raksun kanssa naapurissa käymässä, kun he tekivät remonttia. Piti saada seinään reikää ja yhtäkkiä reikä olikin läpi seinästä meille asti. Toivoivat vain, ettei tästä vahingosta aiheutuisi meille suurta haittaa. Sitten tehtiinkin jo Raksun ja kaverin kanssa kylpyhuoneremonttia kotona ja tarpeettoman suuri reikähän siitäkin syntyi. Sitten vihdoin kun pääsin myöhässä töihin, olin lähettämässä skannattavaksi jotain kiireistä laskua tuonne laskutusohjelmaan, jota työpaikkani käyttää. Laittelin oikein punaiset laput laskun päälle, että kyseessä on kiireellinen lasku. Samassa työkaverini (joka siis oikeastikin tulee aina silmille täällä töissä) ilmoittaa, että miulla on tullut tehtyä yksi aika kallis virhe. Ja kun mie kysymään, että mitä sellainen euroissa maksaa, niin työkaverista oli tullut entinen työkaveri entisessä työpaikassa. Tokaisi ykskantaan vain, että se maksaa työpaikan.

En tiedä, mie olen aina pelännyt epäonnistumista töissä. Ja se näkyy tulevan uniin saakka. Vaikka tiedän osaavani hommani, se pelko on aina kalvanut miuta. Uskallan tehdä itsenäisiä päätöksiä ja olen varma asiasta. En myöskään häpeile korjata pieniä virheitä, jotka useimmiten aiheutuu siitä, että ihmisten elämää on edeltä käsin niin helvetin vaikea ennustaa ja arvioida erityistilanteissa kuukauden aikaisia tuloja. Ja jos joutuu tekemään jonkun toisen hommia, mihin ei ole saatu kunnon perehdytystä... Mutta kun joku menee mönkään, tulee helposti itku. Pelkään, etten sittenkään osaa hommaani. Että olen luuseri, joka ei ansaitse olla töissä täällä (tai missään muualla). Tämä on vaivannut miuta edellisestä työpaikastani alkaen. Siellä tuli välillä niin karskia palautetta, että oksat poies. Ja pelko on nyt sitten kulkeutunut myös tähän työpaikkaan matkassa. Varsinkin kun tässäkin työpaikassa on ne yksi kaksi ihmistä, jotka sanovat välillä ihan turhastakin.

Ärsyttäväähän on, että mie pelkäsin jo edellisessä työpaikassa menettäväni mielenterveyteni (haa, onko miulla sellainen?!?) pomojen taholta tulevan kiusaamisen takia. En haluaisi, että se sama voi tapahtua täällä ihan vain niiden parin ihmisen takia. Koska tämä työ on huomattavasti mukavampaa kuin kirjanpito ja palkanlaskenta ja muutoinkin on asiat joustavampia näin julkisella puolella kuin perheyrityksessä. Yritän asennoitua työhön hyvin ja tavallisesti se onnistuukin lukuunottamatta sitä ajatusta, että en tekisi yhtään mitään palkkatyötä, jos rahan takia ei mitään tarvitsisi tehdä, mutta sitten tulee parilta ihmiseltä paskaa niskaan ja mie olen valmis irtisanomaan itseni. Kun vain saisi sen lottovoiton, niin luovuttaisin paikkani jollekin toiselle.

Nyt töiden pariin repimään itsestään kaikki irti. Palaan kukkaruukkuun.